Selkeyttä, lempeyttä ja osallisuutta: toimivamman yhteisön rakennuspalikat

Neurokirjon ihmisten haasteiksi mielletään usein sosiaaliset tilanteet ja vuorovaikutus. Kun yhteisö toimii selkeiden periaatteiden mukaan ja tilaa tehdään yksilöiden tarpeille ja toiveille, neurokirjon aikuisten vahvuudet tulevat näkyviin. Näitä vahvuuksia ovat muun muassa selkeys, oikeudenmukaisuus, tarkkuus, kyky sanoittaa tarpeita sekä taito huomata rakenteellisia epäselvyyksiä – kaikki erinomaisia yhteisöosaamisen taitoja! 

Hyvä yhteisöosaaminen hyödyttää kaikkia. Seuraavat vinkit toimivampien yhteisöjen rakentamiseen on koottu havainnoistamme ohjausryhmän toiminnassa. 

Selkeät yhteiset pelisäännöt luovat turvaa ja ennakoitavuutta 

Neurotyypillisesti rakennetuissa yhteisöissä on paljon kirjoittamattomia sääntöjä. Sääntöjen, jotka saattavat myös olla keskenään ristiriidassa, selvittäminen ja niiden noudattaminen on kuormittavaa ja aikaa vievää, eikä sellainen suju jokaiselta luonnostaan.  

Yhdessä sovitut pelisäännöt vähentävät kaikenlaista kyräilyä ja arvailua siitä, onko esimerkiksi jonkinlainen toiminta tilanteessa sosiaalisesti hyväksyttyä vai ei. Kun jokainen sitoutuu turvallisemman tilan periaatteisiin ja sen lisäksi luodaan yhdessä keskustellen olemiselle yhteiset suuntaviivat, on kaikilla helpompaa. Selkeät säännöt vähentävät arvailua siitä, mikä on vaikkapa “sosiaalista”, “oikein” tai “sopivaa”. 

Ohjausryhmän ensimmäisessä tapaamisessa sovittiin esimerkiksi yhdessä, että kaikenlainen tunteiden näyttäminen on sallittua, eikä spontaanista itkusta tai “sopimattomassa” kohdassa nauramisesta tehdä numeroa.  

Yhteys toisiin ihmisiin rakentuu sekä tunnistettavien yhtäläisyyksien että kunnioitetun erilaisuuden avulla 

Neurotyypillisissä ympäristöissä sanatonta viestintää tulkitaan usein normin mukaisesti: Jos joku ei nosta katsettaan, nyökkää oikealla tavalla tai reagoi nopeasti, hänet saatetaan tulkita etäiseksi tai välinpitämättömäksi. Todellisuudessa kyse voi olla ylivirittyneistä aisteista, erilaisesta tavasta olla läsnä, tai vaikka keskittymisestä. Kun joku reagoi toisen henkilökohtaiseen kertomukseen kertomalla heti perään oman vastaavan kokemuksensa, hän ei välttämättä ole itsekkäästi viemässä huomiota, vaan osoittaa toiminnallaan samaistumista ja empatiaa. 

Erilaisuudesta huolimatta ihmisillä on lähes aina paljon yhteistäkin. Yhteyden muodostaminen toisiin on ihmisen perusluonnossa, olemmehan hypersosiaalinen laji. Samaistuminen ei kuitenkaan tarkoita samanlaisuuden vaatimusta, vaan on keino rakentaa yhteyttä niin, että erilaisuus saa olla läsnä ja arvokasta. Kun yhteisö luopuu oletuksesta, että yhteenkuuluvuus edellyttää tiettyä tapaa olla tai viestiä, ihmiset voivat tulla näkyviksi omilla ehdoillaan.  

Lempeä suhtautuminen tarkoittaa aktiivista toimintaa. Lempeästi suhtautuvassa yhteisössä toisesta oletetaan hyvää ja epäselvissä tilanteissa kysytään, eikä jäädä arvailemaan.

Erilaisille tavoille osallistua annetaan tilaa ja niitä kunnioitetaan sekä monenlaiset viestinnän ja läsnäolon tavat hyväksytään.  

Kuulumisen kokemus ei synny yhdenmukaisuudesta, vaan turvallisuudesta olla oma itsensä 

Yhteisöt rakentuvat ihmisistä, joilla jokaisella on omat tapansa ajatella, tuntea, viestiä ja osallistua. Moni yhteisö puhuu moninaisuudesta, mutta käytännössä toimii samanlaisuuden normilla. Monissa ympäristöissä elää edelleen hiljainen oletus siitä, että yhteisöllisyys edellyttää yhteisiä tapoja toimia tai olla vuorovaikutuksessa. Neurokirjon aikuisten kohdalla tämä voi tarkoittaa odotusta “normin mukaisesta” läsnäolosta tai viestinnästä, vaikka todellisuus on paljon monimuotoisempi. 

Kun samanlaisuuden vaatimus puretaan, yksilöt voivat olla osallisia omilla ehdoillaan, ilman tarvetta piilottaa piirteitään tai muokata itseään sopiakseen jonkin oletetun normin sisään.

Moninaiset osallistumisen tavat avaavat uusia näkökulmia ja lievittävät ryhmän sisäisiä jännitteitä. Samanlaisuuden vaatimuksen väistyessä jokaiselle syntyy tilaa olla tilanteissa yksilönä. Kun yhteisössä tehdään tilaa erilaisille tavoille olla mukana, moninaisuus on muutakin kuin sanahelinää. 

Yhteisö toimii paremmin, kun jokainen saa täyttää yksilölliset tarpeensa ilman selittelyä tai häpeää 

Perinteisesti neurokirjon ihmisiä on opetettu piilottamaan piirteitään enemmistön elämän helpottamiseksi. Neurokirjon aikuisten tarpeet eroavat usein neurotyypillisistä, mutta ovat aivan yhtä oikeutettuja. Esimerkiksi kovat äänet, kirkkaat valot tai voimakkaat hajut voivat olla neurokirjon ihmisille kuormittavia, ja näennäisesti pienillä teoilla voi olla valtava vaikutus: hajusteettomuus, valojen himmentäminen ja rauhallinen vuorovaikutus voivat tukea keskittymistä ja mahdollistaa osallistumisen. Joku voi tuoda tilaisuuteen omat eväät, jollain voi olla mukana stressilelu, joku pitää aurinkolaseja sisätiloissa. 

Kun yksilöllisiä tarpeita kunnioitetaan, yhteisössä käytetty aika voidaan suunnata todelliseen osallistumiseen sen sijaan, että energia kuluisi selviytymiseen tai epämukavuuden sietämiseen. Apuvälineiden ja erilaisten toimintatapojen salliminen mahdollistaa osallisuuden kaikille.   

On myös tärkeää huomioida, että tarpeet voivat olla ristiriitaisia. Kaikkia ei aina voida toteuttaa täydellisesti, mutta kuunteleminen, keskustelu ja kompromissit lisäävät saavutettavuutta ja yhteistä hyvinvointia. Tukea neurokirjolle kokemusvoimalla -hankkeen ohjausryhmässä on esimerkiksi käytössä erillinen hiljainen tila, johon on lupa poistua milloin tahansa, jos aistikuormitus alkaa tuntua liian suurelta. 

Kysy, älä oleta 

Oletukset auttavat meitä tulkitsemaan todellisuutta. Ilman niitä maailma täytyisi rakentaa joka hetki uudelleen, mikä olisi valtavan kuormittavaa. Siksi oletuksia syntyy jatkuvasti ja automaattisesti. Silti on tärkeää muistaa, ettei keskivertoihmistä ole olemassa. Kun oletamme, vertaamme toisiamme helposti tähän kuvitteelliseen keskivertoon ja pidämme normaalina vain yhtä tapaa keskittyä, työskennellä tai olla vuorovaikutuksessa. 

Siksi omia oletuksia on olennaista kyseenalaistaa. Usein kannamme mukanamme käsityksiä siitä, miltä ”hyvä läsnäolo” näyttää (silmiin katsominen, nyökyttely), miten keskittyminen ilmenee (katse puhujassa, ei piirtelyä papereiden marginaaleihin) tai mitä toisen eleet ja ilmeet merkitsevät. Nämä oletukset voivat kuitenkin olla vääriä.

Yhteisöissä on tärkeää pitää kiinni periaatteesta: kysytään, ei oleteta. Kun epäselvä tilanne avataan kysymällä, vuorovaikutuksesta tulee reilumpaa ja kevyempää kaikille. 

Oletuksiin ei voi tukeutua silloin, kun haluamme rakentaa toimivia ja yhdenvertaisia yhteisöjä 

Moni neurokirjon aikuinen tunnistaa tilanteen, jossa maskaaminen, eli omien luonnollisten piirteiden peittäminen tai muokkaaminen ympäristön odotuksiin sopeutuakseen, on toiminut niin hyvin, että ympäristö on tehnyt liian positiivisen kyvykkyysolettaman: jos ihminen näyttää selviävän, hänen oletetaan selviävän aina. 

Toisinaan käy päinvastoin: kun joku kertoo haasteistaan, hänen osaamistaan ja voimavarojaan saatetaan aliarvioida. Todellisuudessa yksilön kyvykkyys vaihtelee ja sama ihminen voi toisena ajankohtana pystyä vaikka mihin ja toisena hetkenä tuskin mihinkään. Tästä syystä tulee uskoa ihmisen omaa kokemusta siitä, mitä hän tarvitsee ja mihin hän kokee pystyvänsä. 

Oletuksiin ei voi tukeutua silloin, kun haluamme rakentaa toimivia ja yhdenvertaisia yhteisöjä. Kun oletuksista päästetään irti ja tilalle tulee avoin kysyminen, yhteisö muuttuu aidosti vieraanvaraiseksi. Pienestä muutoksesta ajattelussa syntyy suuri muutos yhteisöllisyydessä. 

Yhteisö vahvistuu, kun erilaiset tarpeet huomioidaan 

Kun yhteisö pysähtyy tarkastelemaan omia rakenteitaan ja purkamaan automaattisia oletuksiaan, syntyy tila, jossa jokaisen osallisuutta kunnioitetaan. Kokemuksemme ohjausryhmätyöskentelystä ovat osoittaneet, kuinka yhteisöt voivat vahvistua, kun selkeys, lempeys ja moninaisuuden arvostaminen otetaan käyttöön tietoisina työkaluina.  

Unohdetaan valmiit muotit ja tarkastellaan toimivaa yhteisöä joustavana rakenteena, joka muotoutuu kuuntelemisesta ja keskinäisestä kunnioituksesta. Me kaikki tarvitsemme mahdollisuuden tulla kohdatuksi omana itsenämme, kokea aitoa osallisuutta ja toimia ympäristössä, jossa vallitsee hyvä tahto. Kun ihmiset saavat tulla näkyviksi omilla ehdoillaan, yhteisöllisyys muuttuu turvalliseksi. Siitä hyötyy aivan jokainen.