Julkaistu 27.2.2026
Minun tarinani: Anton tuli nähdyksi ja sai syyn pysyä liikkeessä
Vielä pari vuotta sitten Anton oli pahasti tuuliajolla. ”Ei mulla ollut mitään otetta arkeen. Heräsin joskus iltapäivällä, ja millään ei oikein ollut merkitystä.” Elämä oli omien sanojen mukaan apaattista ja aikataulutonta. Kerä alkoi purkautua hiljalleen, kun löytyi paikka, johon oli tervetullut, ja ihmisiä, jotka aidosti kuuntelivat. Se paikka oli Vamos. Ja se tunne oli osallisuus.
Lahtelaisesta Antonista oli tullut jotenkin näkymätön. Se alkoi jo lapsena.
”Ei sillä ollut väliä, mitä lapsena toivoin joululahjaksi. Tai sillä, mistä tykkäsin koulussa, mitä harrastin. Mun ajatukset eivät kiinnostaneet, tai tuntui, että mielipiteeni eivät vaan kerta kaikkiaan olleet tärkeitä”, sanoo kolmekymppinen Anton nyt.
Jälkikäteen Anton ajattelee, että yksi suuri syy minäkuvan rikkoutumiseen oli vanhempien myrskyisä ero ja mielipide-erot lastenkasvatuksessa. Vanhemmat eivät olleet eronsa keskellä yksimielisiä esimerkiksi siitä, mihin nuorta Antonia tulisi kannustaa: sinne, missä pärjää, vai sinne, mitä hän itse haluaa tehdä. Suorituksesta tuli tärkeää, ja sydämenasiat jäivät toissijaisiksi. Se rikkoi mieltä.
10–12 -vuotiaana elämässä oli paljon vaikeita asioita, ja nuori Anton uppoutui rakentamaan siskonsa kanssa mielikuvitusmaailmaa. Yhteisestä mielikuvitusmaailmasta tuli pitkäaikainen ja tärkeä pakopaikka, kun oikean elämän haasteet ahdistivat. Itse rakennettuun maailmaan oli helppo paeta. Toisaalta se tarjosi myös luovaa tekemistä ja yhteisen mukavan harrastuksen siskon kanssa.
Näkymättömyys jatkui aikuistuessa. Toisten suojelijan rooliin oli helppo solahtaa, ja jättää omat murheet taka-alalle. Kun tuntui, ettei koskaan oikein riittänyt muille, elämästä tuli hiljalleen passiivista. Ei jaksanut enää yrittää.
Rytmiä arkeen: ”Nyt oli paikka, mihin mennä”
Tärkeänä tukena Antonilla oli oman äidin lisäksi tehostetun psykiatrian poliklinikan tuttu ammattilainen, jonka kanssa oli hyvä pohtia omaa elämää ja purkaa solmuja.
Passiivisuuden tilalle etsittiin aktiivisempaa arkea. Ensin tie vei Päijät-Hämeen sosiaalipsykiatrisen säätiön eli Menten RAULI-ryhmään, josta Anton sai tärkeän sysäyksen oman arjen hallintaan. Kun ryhmän toiminta päättyi, Anton halusi nopeasti jatkaa jossain muualla, että arjen terve rytmi pysyisi koossa.
”Pelkäsin, että energia hiipuu, jos jään tyhjän päälle”, Anton sanoo. Ja niin löytyi Lahden Vamos.
”Alkuun jännitti ihan hirveästi. Mutta tilat olivat tosi mukavat, ja vastassa oli valmentaja Anne Kousa, jolla oli sama kiinnostus lautapeleihin, kuin minulla. Tuli tosi turvallinen ja hyvä fiilis.”
Alkuun tavoitteena oli pitää itsensä liikkeessä: herätä aamulla ja tulla paikalle. Nyt oli paikka, minne mennä.
Vamoksen ryhmästä tuli tärkeä
Lahden Vamoksen Jalkapari-toiminta sopi Antonille hyvin. Se on ollut aktiivista yhdessä tekemistä, esimerkiksi minigolfin pelaamista, keilaamista ja vaikkapa liikuntavalmentajan kanssa käytyjä keskusteluja unen, liikunnan tai ravinnon merkityksestä.
”Mulle on ollut tosi tärkeää pysyä liikkeessä. Fyysinen tekeminen auttaa pääkoppaa pysymään kasassa”, Anton sanoo.
Aktiivisen tekemisen lisäksi tärkeää on ollut osallisuus, eli se, että ihmiset ottavat huomioon ja ovat kiinnostuneita. On ollut hienoa kuulua vihdoin ryhmään, saada kertoa mielipiteensä ja olla mukana vaikuttamassa asioihin.
Tai vaikka kun pääsi toimimaan ohjaajana lautapeleissä. ”Porukka muisti sen jälkikäteenkin, siitä tuli tosi hyvä fiilis.”
”Vamoksessa mut hyväksyttiin kaverina. Ryhmässä me ollaan tuettu toisiamme ja oltu toisen puolella. Se motivoi itseäkin, työntää eteenpäin.”
”Pidä toinen jalka mukavuusalueen ulkopuolella, niin se mukavuusalue kasvaa koko ajan – ja aina voi palata takaisinpäin!”
Anton on nyt Suomen Diakoniaopiston Kokemusosaaja-koulutuksessa, jonka osana hän on neljän viikon mittaisessa harjoittelussa Vamoksessa. Sekin tarjoaa uusia kuulumisen ja osallisuuden kokemuksia. Tekee näkyväksi.
”Viime viikko oli huippu, kun sain kokeilla ohjaamista. Toin miniatyyrejä maalattavaksi, ja opetin muita. Ensimmäinen miniatyyri pitää aina saada pitää. Siksi olin etsinyt kaikille omat.”
”Se oli mulle tosi iso juttu, kun sain näyttää jotain uutta ihmisille, ja porukka tykkäsi siitä. Jäi pitkäksi aikaa ihan euforinen olo”, Anton sanoo.
Tulevaisuus näyttää nyt muutenkin kirkkaalta. Vamoksessa tuli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan halu selata mahdollisia opiskelupaikkojakin. Ja ehkä jos joskus löytäisi rinnalle vielä jonkun, ja vaikka perhettä ajattelisi. Ei sitä tiedä.
”Nyt ajattelen, että uusia asioita kannattaa aina lähestyä ja kokeilla. Toinen jalka kannattaa pitää koko ajan mukavuusalueen ulkopuolella, niin se alue laajenee. Ja aina voi ottaa askeleen takaisinpäin!”
Vaikuttavuus näkyy ihmisissä
Antonin tarina on esimerkki siitä, miten matalan kynnyksen ryhmätoiminta ja kiireetön kohtaaminen voivat tukea nuoren arkea ja auttaa pysymään liikkeessä. Lahden Vamoksen Jalkapari-toiminnassa osallisuus rakentuu yhteisestä tekemisestä, arjen rytmistä ja siitä, että jokainen tulee nähdyksi.
Diakonissalaitoksella kehitämme tapoja tehdä näkyväksi tämänkaltaisen ihmisarvotyön vaikuttavuutta. Miten mitata muutosta, joka syntyy luottamuksesta, kuulumisen tunteesta ja pienistä, mutta ratkaisevista edistysaskelista?
