Alppikadulla tehtiin merkittävä löytö

Diakonissalaitoksen sairaalaan tuotiin 7-vuotias Hjördis keväällä 1924. Hän tuli Ahvenanmaalta Föglön saarelta ja suvussa oli paljon samankaltaisia oireita: runsasta verenvuotoa, joka oli johtanut jo kolmen sisaruksen kuolemaan. Sairaalan pitkäaikainen lääkäri Erik von Willebrand kiinnostui potilaan oireista ja ryhtyi tutkimaan, mistä voisi olla kysymys. Lopputuloksena oli von Willebrandin päätyminen lääketieteen merkittävien nimien joukkoon – löytyi von Willebrandin tauti.

Ylilääkäri herätti kiinnostuksen veritauteihin

Diakonissalaitoksen uusi sairaala valmistui 1897. Sairaala oli johtanut vuodesta 1893 alkaen Ossian Schauman, joka potilasmäärältään aiempaa suurempaan sairaalaan sai kollegan, Erik von Willebrandin.  Alilääkärin paikalle valittu von Willebrand oli valmistunut lääketieteen lisensiaatiksi edellisenä vuonna. Veritauteja tutkineen Schaumanin alaisuudessa ja ohjauksessa von Willebrand kiinnostui hematologiasta, veritaudeista, ja hän ryhtyi valmistelemaan aihepiiriin liittyvää väitöskirjaa. Von Willebrand väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi 1899 suoneniskennän veressä aiheuttamista muutoksista. 

Von Willebrand työskenteli lähes koko työuransa Diakonissalaitoksen sairaalan suurimman, sisätautiosaston ylilääkärinä sekä vuodet 1922-1935 myös koko sairaalan ylilääkärinä. Suuren sairaalan johtotehtävät olivat luultavasti hänelle taakka: hän koki asemaansa liittyvät taistelut vastenmielisiksi, ja hienotunteiselle von Willebrandille jopa huomautuksen antaminen alaiselle tuotti mielipahaa. Mieluiten hän vetäytyi laboratorioonsa tutkimustyön pariin.

Oireita tutkitaan sairaalan laboratoriossa

Laboratorioon hän pääsi todenteolla ryhtyessään selvittämään 7-vuotiaan Hjördiksen oireita. Jo vuoden ikäisenä tämä oli kaatunut ja saanut pitkäaikaisen nenäverenvuodon, ja kolmen vuoden ikäisenä ylähuuleen syntynyt haava sai lapsen vuotamaan lähes kuiviin: toipuminen oli vaatinut kymmenen viikon vuodelevon. Lisäksi Hjördiksen molemmilla vanhemmilla ja useilla lähisukulaisilla oli taipumusta samanlaisiin verenvuotoihin. Verenvuoto oli johtanut myös kuolemaan.

Tutkimustensa perusteella von Willebrand päätteli ongelman olevan verihiutaleiden toiminnassa ja pienten verisuonten seinämien vuotohäiriöissä. Tarkemmissa tutkimuksissa myös taudin periytymistapa osoittautui erilaiseksi kuin hemofiliassa, joka on myös perinnöllinen verenvuototauti. Vuonna 1926 von Willebrand kuvasi potilaat Finska Läkaresällskapets Handlingar -lehdessä otsikolla ”Hereditär pseudohemofili”. Sama artikkeli on julkaistu myös Diakonissalaitoksen sairaalan vuoden 1925 vuosikertomuksen liitteenä.  

Föglön perheet tutkittiin uudelleen ja heistä julkaistiin raportteja, osittain yhdessä saksalaisen hematologin Rudolf Jürgensin kanssa. Hän oli löytänyt samantyyppisen potilaan omasta maastaan. 1930-luvulla ilmestyneissä yhteisjulkaisuissa tekijät nimittivät tautia ”konstitutionaaliseksi trombopatiaksi”, johon pian muut liittivät nimiparin ”von Willebrand-Jürgens”.

von Willebrandin taudin tekijä löytyy

Vasta vuonna 1971, 45 vuotta von Willebrandin taudin ensimmäisen kuvauksen jälkeen, tunnistettiin von Willebrandin tekijä. Se on verihiutaleiden kiinnittymiselle välttämätön proteiini. Tämän löydön seurauksena Föglö pääsi sairausmaantieteen maailmankartalle, Erik von Willebrandista tuli eräs kaikkien aikojen tunnetuimpia suomalaisia lääketieteen nimiä ja Finska Läkaresällskapets Handlingar sai sitaattiklassikon. Taudin yleisyys nostaa löytäjänsä lääketieteen suurten nimien joukkoon: von Willebrand osasi tehdä oikeat päätelmät havainnoista. Monet jo ennen häntä olivat tehneet mutta joko jättäneet havaintonsa vähälle huomiolle tai tulkinneet ne väärin.

Alppikadun korttelissa, Diakonissalaitoksen sairaalassa tehtiin historiaa.

Kirjoittaja Jaana af Hällström työskentelee Diakonissalaitoksella viestinnän asiantuntijana ja intendenttinä. Lähteenä on käytetty aikakauskirja Duodecimin julkaisua Von Willebrand ja hänen tautinsa (1992).