Julkaistu 30.1.2026
Työhyvinvoinnin turvaaja
Henkilöstön johtaminen on muuttunut paljon sitten Diakonissalaitoksen alkuaikojen. Moni asia on kuitenkin pysynyt ennallaan, sanoo henkilöstöjohtaja Mari Rautiainen. Työntekijöistä halutaan edelleen pitää hyvää huolta.
Mari Rautiainen haki Diakonissalaitokselle töihin 13 vuotta sitten, koska organisaation arvot ja tarina vetivät puoleensa.
Rautiainen haluaa tehdä työtä sydämellään.
”Henkilöstön johtaminen lähtee hyvästä tahdosta ja sen ymmärtämisestä, mitä oma johtaminen herättää muissa ihmisissä.”
Rautiaisella on psykologin ja psykoterapeutin koulutus. Psykoterapeuttina hän on erikoistunut perhe- ja ryhmäterapiaan ja ryhmädynamiikkaan. Hän kokee, sekä psykologin että psykoterapeutin koulutuksista on huomattavaa hyötyä johtamistyössä.
”Psykologiaa opiskellessa oppii ymmärtämään laajasti ihmismieltä ja sitä, miten esimerkiksi työilmapiiri ja konfliktit muodostuvat. Samalla oppii hahmottamaan, miten ryhmädynamiikkaan voidaan vaikuttaa ja miten organisaation kulttuuria voidaan kehittää siitä näkökulmasta.”
Johtaminen mahdollistaa toimivan työyhteisön
Diakonissalaitos on jo pitkään panostanut työntekijöidensä hyvinvointiin. Käytännöt ja keinot ovat nykyään luonnollisesti erilaiset kuin vielä muutama vuosikymmen sitten.
Nykyään ajatellaan, että hyvinvointi lähtee johtamisesta. Sen yksi tärkeimmistä tehtävistä on mahdollistaa toimiva työyhteisö.
”Olemme pitkäjänteisesti rakentaneet kulttuuria, jossa työntekijöillä on lupa esittää ideoita ja mielipiteitä ja jossa on mahdollisimman vähän hierarkioita. Kun yhteistyöhön ja yhdessäoloon satsataan, niin se kantaa hedelmää.”
Rautiainen korostaa, että hyvästä tahdosta huolimatta kaikki työntekijät eivät aina ole tyytyväisiä tehtyihin päätöksiin. Eikä tarvitsekaan olla.
”Olemme organisaationa valmiita rohkeasti kokeilemaan ja kehittämään uutta. Aina se ei mene nappiin, mutta sitten teemme korjausliikkeitä.”
Pelkästään johto ei vaikuta työyhteisön toimivuuteen, vaanesihenkilöillä ja muilla työntekijöillä on siinä kaikkein merkittävin rooli, Rautiainen korostaa. Kokonaisuus luodaan kaikkien työntekijöiden kanssa.
Edelleen pitkiä työsuhteita
Diakonissalaitoksella on perinteisesti oltu pitkään töissä. Edelleen työsuhteet ovat pitkiä.
Lähes joka vuosi juhlitaan työntekijöitä, jotka ovat olleet talossa jopa 40 vuotta.
Mari Rautiainen uskoo, että pitkien työsuhteiden takana ovat Diakonissalaitoksella tehtävä merkityksellinen työ, organisaation arvot ja sen pitkä historia. Arvoihin kuuluu se, että työntekijöistä pidetään huolta – alussa jopa heidän kuolemaansa saakka.
Viimeinen Diakonissalaitoksen huolehtima sisar, niin kutsuttu A-sisar, kuoli 99-vuotiaana vuonna 2025. Diakonissalaitos osallistui hänen huolenpitoonsa siaren elämän loppuun saakka.
”Se oli kunniatehtävä”, Rautiainen sanoo.
Nykyään ihmiset pysyvät työssään, jos he kokevat, että heitä ja heidän tekemäänsä työtä arvostetaan ja jos työn ja vapaa-ajan suhde on kunnossa.
”Oma esihenkilö ja tiimi vaikuttavat siihen todella paljon. Jos ihminen on niihin tyytyväinen, hän usein viihtyy työssään.”
Rautiaisesta on tärkeää, että myös työntekijöiden mielen hyvinvoinnista huolehditaan. Siksi hän alkoi pian työnsä aloittamisen jälkeen edistää ajatusta siitä, että työnantaja alkaisi tarjota työntekijöilleen psykoterapiapalvelua.
Diakonissalaitos oli Suomen ensimmäisiä työnantajia, joka tarjoaa työntekijöilleen psykoterapiaa.
Hyvääkin kannattaa parantaa
Selkeänä yhtymäkohtana menneeseen Mari Rautiainen pitää myös työntekijöiden määrän nopeaa kasvua.
Kun Rautiainen tuli Diakonissalaitokseen vuonna 2012, talossa oli 600 työntekijää. Vuoden 2025 lopussa työntekijöitä on 3 400.
Samoin yhtymäkohtana hän näkee organisaation moniammatillisuuden. Rautiaisen mielestä se on rikkaus.
”Kun ihmisillä on paljon erilaista osaamista ja tietoa käytettävissään, ideointi on helpompaa ja voi syntyä uusia innovaatioita. Se on aina myös asiakkaiden etu.”
Rautiainen arvostaa työnantajaansa myös siksi, että henkilöstön koulutus on huomioitu strategiassa. Se on henkilöstövetoisella alalla paitsi järkevää myös Diakonissalaitoksen arvojen mukaista toimintaa.
Arvot näkyvät Rautiaisen mukaan myös organisaation kehittämisotteessa. Esimerkkinä hän mainitsee DEI-auditoinnin ja siitä syntyneet kehittämistoimenpiteet.
DEI-aditoinnin ja -työskentelyn tavoitteena on, että jokainen työntekijä kokee olevansa yhdenvertainen ja arvostettu omana itsenään.
”Tulokset osoittivat, että Diakonissalaitoksella monet asiat oli jo hoidettu hyvin. Emme johdossa kuitenkaan halunneet tuudittautua siihen, vaan halusimme parantaa.”
Auditointi toi esille esimerkiksi sen, että kansainvälisen rekrytoinnin kautta tulleiden työntekijöiden kielitaito ei aina riitä potilastyön kirjausten tekemiseen vaan se saattaa jäädä suomea paremmin puhuvien kontolle.
Työnantaja käynnisti heti säännöllisen kielikoulutuksen sitä tarvitseville.
Jatkuva kehittäminen innostaa
Mari Rautiaisen tehtävänkuva on laaja. Tehtäviin kuuluu muun muassa konsernin johtaminen yhdessä johtoryhmän kanssa, organisaation ja henkilöstön osaamisen kehittäminen, työsuhdeasiat, työntekijöiden hyvinvointi ja turvallisuus, palkanmaksu, rekrytointi, yhteistoiminta ja yhteistyö luottamushenkilöiden kanssa.
Tällä hetkellä yksi innostavimmista kehittämisprojekteista on täsmätyöhön liittyvien toimintamallien kehittäminen.
Jos työntekijä ei syystä tai toisesta kykene siihen työhön, johon hänet on palkattu, työnkuvaa mukautetaan niin, ettei hänen tarvitse jäädä pois työelämästä muuttuneen tilanteensa takia.
Se on aina haaste työntekijälle itselleen mutta myös tiimille ja työnantajalle.
”Meillä on jo hyviä malleja olemassa, mutta kehitämme niitä edelleen työkykyjohtamisen näkökulmasta. Sekin työ on hyvin innostavaa.”
Henkilöstöhallinto oli aluksi palvelijain huoltoa
Alppikadun korttelia on kutsuttu ”kyläksi kaupungissa”. Väkeä on aina ollut paljon: asukkaita, työntekijöitä ja potilaita, kun sairaala vielä oli.
Diakonissat, papit ja lääkärit ovat olleet henkilöstön ydintä laitoksen perustamisesta (1867) lähtien, mutta ilman esimerkiksi kiinteistönhuoltoon tai taloudenhoitoon palkattua työvoimaa ei laitos olisi voinut toimia tai kasvaa. Palkatusta henkilöstöstä piti huolta aluksi johtajatar, sitten nimetty diakonissa ja vuodesta 1971 alkaen henkilöstöpäällikkö.
Diakonissalaitos perustettiin kulkutautisairaalaksi ja paikaksi, jossa nuorista naisista koulutettiin heikommassa asemassa olevien auttajia, diakonissoja. Kun toiminta käynnistyi, oli henkilökunnan määrä yksi. Hän oli johtajatar, diakonissa Amanda Cajander. Sairaala oli pieni ja riitti, että sitä johti lääkäri oman toimensa ohella. Otto E. A. Hjelt oli Helsingin yliopiston patologian professori ja erittäin suosittu yksityislääkäri.
Työvoimaa tarvittiin
Diakonissalaitoksen perustoimintojen, eli sairaalan ja koulutuksen, laajentuessa otettiin ulkopuolisia työntekijöitä etenkin kotitalouteen ja kiinteistönhuoltoon. Heitä on kutsuttu joissakin kirjallisissa lähteissä ”siviileiksi”. Jatkossa kutsun heitä työvoimaksi.
Palkattu työvoima oli välttämätöntä, sillä ilman heidän työpanostaan laitos ei olisi kyennyt toimimaan. Työtä oli muun muassa keittiössä, ompelimossa, puhtaanapidossa, pesulassa, kiinteistöhuollossa, kuljetuksissa ja puusepän verstaassa.
Kun laitoksen työmuodot laajenivat lastensuojeluun ja omavaraisuuden turvaamiseksi maanviljelyyn, tarvittiin lastenhoitajia sekä maatalouden ammattilaisia kuten meijerikköjä, karjakkoja ja talonmiehiä. Sekä maatilan töistä vastaamaan pehtoori.
Aina 1920-luvulle saakka kaikki työntekijät olivat suoraan johtajattaren alaisuudessa ja ohjauksessa.
Kun talossa pitkään ollutta puhelinkeskuksen hoitajaa, neiti Fanny Likanderia muistettiin vuonna 1954 hänen taloon tulonsa 50. vuotispäivänä, todettiin hänen aloittaneen reippaana ja työtarmoisena sisar Linan ”koulussa”.
Lina Snellman oli tuolloin toiminut laitoksen johtajattarena 20 vuotta, ja edessä hänellä oli vielä kaksi vuosikymmentä lisää. Sisar Linan kuoleman jälkeen vuonna 1924 ulkopuolista henkilökuntaa (ei lääkäreitä eikä diakonissoja) koskevista asioista alkoi vastata diakonissasisar nimikkeellä palvelijain huolto.
Ensimmäinen tointa hoitanut diakonissa oli Senobia Pukari. Nimike muutettiin pian muotoon henkilökunnan huolto, ja se oli sisar Senobian jälkeen diakonissa Helvi Niemeläisen ja viimeksi diakonissa Hilja Piipon vastuulla vuoteen 1968 saakka.
Vuosikertomusten lähes musta aukko
Työvoimasta ei vuosikertomuksissa ole mainintoja. Aivan vaille huomiota pitkän työuran tehneet työntekijät eivät jääneet, sillä heille haettiin pitkästä palvelusta Suomen Talousseuran kunniakirjoja ja -mitaleita. Vuonna 1926 ilmestyneessä Viesti-lehdessä olikin nimeltä mainittu muutama työntekijä, joiden työsuhde oli kestänyt yli 20 vuotta: konemestari F. V. Heinilä, renki K. Willberg ja autonkuljettaja O. Forsström sekä kolme sairaanhoitajaa Mimmi Roos, Amanda Kaski ja Alexandra Gustafsson.
Vuoden 1941 vuosikertomuksessa todettiin, että ”kiitollisuudella ajattelemme heitä, varsinkin näinä kestävyyttä koettelevina sotavuosina. Useat ovat antaumuksella hoitaneet toimiansa jo vuosikausia, jopa muutamat vuosikymmeniä.” Kaksi vuotta myöhemmin todetaan heidän osuutensa yhteisessä työssä ansaitsevan erityisen tunnustuksen. Vuonna 1947 vietetyn 80-vuotisjuhlan yhteydessä seitsemän heistä sai Suomen Talousseuran hopeamitalin 20 vuoden palveluksesta ja 18 pronssimitalin 10 vuoden palveluksesta. Lisäksi annettiin joitakin kirjalahjoja.
Mitaleita jaettiin pitkäaikaisesta palveluksesta myös seuraavissa tasavuotisjuhlissa. Työpanoksia on vuosikertomuksissa luonnehdittu kiitollisuudella mainittavan tai suurenmoiseksi. Monet olivat työsuhteessa pitkään: 30, 40 ja jopa 45 vuotta.
Joitakin lukuja 1950-luvulla
Ulkopuolisten työntekijöiden lukumäärästä on ensimmäisen kerran tietoa vuonna 1953, jolloin työvoimaa mainitaan olleen 90. Seuraavana vuonna luku on jo 130 ja 150 vuonna 1955. Diakonissasisarten lukumäärä oli kutakuinkin yhtä suuri kuin palkatun työvoiman määrä Diakonissalaitoksen omissa toiminnoissa. Vuoden 1955 jälkeen näitä numerotietoja työvoimasta ei enää ole.
Vuosikertomusissa numeeriset tiedot lukumäärätstä koskevat vain diakonissoja, lääkäreitä ja opiston opettajia. Lastenkodeista ja muutamasta muusta työmuodosta mainitaan toimintaa johtaneen henkilön nimi. Koko henkilöstön lukumäärä ilomoitetaan vuosikertomuksissa 1970-luvulla.
Raja-aitojen yli
1960-luvun alkupuolella tapahtuu pienoinen muutos, ei vuosikertomuksissa vaan uutisissa, joista voi päätellä eri työntekijäryhmien välisten suhteiden alkaneen hieman lähentyä.
Vuonna 1964 järjestettiin ensimmäisen kerran joulujuhla, johon kaikki työntekijät oli kutsuttu. Alppikadun kortteliin oli valmistunut muutamaa vuotta aikaisemmin uusi ruokasali, ja sinne kokoontui joulun odotuksen merkeissä 300 työntekijää. Tämä joulujuhlaperinne jatkui tämän jälkeen vuosikymmeniä.
Vuonna 1966 laitoksen julkaisemassa Viesti-lehdessä kerrotaan otsikolla ”Yhteyttä rakentamassa” tilaisuudesta, jossa hallituksen jäsenet ja eri työalojen vastuullisissa asemissa olevat kokoontuivat keskustelemaan ajankohtaisista asioista ja ennen kaikkea tutustumaan toisiinsa.
Yhteyden rakentamiseen liittyi myös kaksi retkeä laitoksen omistamaan lepokoti Heponiemeen Karjalohjalla. Retkelle tuli ilmoittautua laittamalla nimi listaan, ja onnellinen neiti Jenny Lahtinen kertoi lehtihaastattelussa olleensa toisen listan ensimmäinen kirjoittaja.
”Kun tiedusteltiin, ketkä olisivat halukkaita lähtemään mukaan retkelle, innostuin heti.”
Heponiemi oli toiminut sisarten lepokotina vuodesta 1929 alkaen. Ensimmäistä kertaa sinne tutustumismatkalle päässyt Jenny Lahtinen oli ollut retkelle osallistuessaan Diakonissalaitoksen palveluksessa jo 30 vuotta. Häntä oli sen johdosta muistettu Kauppakamarin ansiomerkillä Diakonissalaitoksen 90-vuotisjuhlassa vuonna 1957.
Diakonissojen rintama alkaa murtua
1960-luvun lopulla ryhdyttiin laitoksen yleishallintoon ja sairaalaan palkkaamaan aiempaa enemmän työntekijöitä, jotka eivät olleet diakonissoja. Hienoinen muutos oli alkanut jo vuonna 1941 taloussisaren jäädessä eläkkeelle. Sisar Hia Björkenheimin seuraajaksi palkattiin ekonomimies.
Samanlainen muutos tapahtui 1970-luvun alussa, kun apulaistalouspäällikkö Laila Lehtinen eläköityi – pestin sai jälleen ekonomimies. Varsinainen siirtyminen asiantuntijaosaamisen hyödyntämiseen tapahtuikin 1970-luvun koittaessa. Yhteiskunta oli muutenkin ollut voimakkaassa muutoksen tilassa toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Sairaalan osalta tuntuva rintamalinjan murtuma oli ylihoitajan valinta, kun diakonissa Airi Marvala jäi eläkkeelle. Uudeksi ylihoitajaksi ei valittu enää diakonissaa vaan erikoissairaanhoitaja Pirkko Ojala.
Myös ruokahuolto siirtyi alan ammattikoulutuksen saaneen henkilön vastuulle. Lisäksi joitakin toimintoja ryhdyttiin ulkoistamaan. Ensimmäisiä niistä olivat ompelimo ja pesulapalvelut.
Henkilöstöpäällikkö alkaa kehittämään henkilöstöä
Henkilöstön huollosta vastannut Hilja Piippo jäi eläkkeelle vuonna 1968. Henkilöstöasioiden hoitamisesta ei ole vuosikertomuksissa mainintaa ennen kuin vuonna 1971, jolloin perustettiin henkilöstöpäällikön virka. Uusi virka oli tarpeen, sillä henkilöstön lukumäärä oli kasvanut ja monipuolistunut. Syksyn ajan tehtävää hoiti tuoretta hotellitoimintaa johtanut ekonomi Pekka Armila (mustavalkoisessa artikkelikuvassa) ja hänen siirtyessä toisen työnantajana palvelukseen tehtävään valittiin vuoden 1972 alusta ekonomi Birgitta Rantakari.
Henkilöstöpäällikön johdolla henkilöstöön ja työsuhteisiin liittyvissä toimissa ryhdyttiin kirimään yleistä kehitystä kiinni. Vuonna 1971 alkaen Diakonissalaitos solmi eri työntekijäryhmiä koskevia työehtosopimuksia, ja muutamaa vuotta myöhemmin työterveysaseman palvelut ulotettiin koskemaan myös omaa henkilöstöä. Oma lääkäri työntekijöillä oli toki ollut jo 1900-luvun alussa.
Lisäksi päällikkövetoisesti aloitettiin henkilöstökoulutus ja pikkuhiljaa yhteisen joulujuhlan lisäksi ryhdyttiin järjestämään virkistystapahtumia ja osallistuttiin joukkueena urheilutapahtumiin. Viesti-lehden artikkeleissa pohdittiin mielenterveysasioita ja sielunhoitoa.
Henkilöstö sai vuosikertomukseen oman otsikon vuonna 1971. Työmuotoja tuolloin olivat yleishallinnon lisäksi sairaala, kaksi lääkäriasemaa, laboratorio, röntgenlaitos, kuntoutusosasto, Diakoniaopisto, hotelli, vanhainkoti, vanhusten palvelutalo, kolme lastenkotia, kaksi lepokotia, ehtoollisleipäleipomo ja kaksi maatilaa. Lisäksi oli vielä hetken aikaa oma pesula ja puusepänverstas. Henkilöstön kokonaismäärä oli 538.
Ylikonemestari F. V. Heinilä oli Diakonissalaitoksen palveluksessa 45 vuotta. Hän oli varmasti osannut huolehtia omista työsuhde-eduistaan, sillä Heinilä oli Helsingin konemestareiden yhdistyksen kunniajäsen puheenjohtajakautensa jälkeen sekä Suomen Konemestariliiton liittokokouksen pitkäaikainen puheenjohtaja. Kun Heinilä kuoli maaliskuussa 1952, hänet siunattiin Diakonissalaitoksen kirkossa ja Diakonissalaitos tarjosi kahvit kaikille hautajaisvieraille.
Lämmittäjä Erkki Luoso asui perheineen 1950-luvulla ensin Elim-rakennuksen pohjakerroksessa ja sen jälkeen Metsästysmajassa. Rakennus purettiin 1962. Sen jälkeen Luosot muuttivat Diakonissalaitoksen upouuteen kerrostaloon Kauppalantielle. Eläkevuotensa hän vietti vaimonsa kanssa Diakonissalaitoksen Pellaksen tilalla Espoossa.
Anna Sahlsten on maalannut muotokuvan pitkäaikaisesta työntekijästä Hedvig Österholmista (1825–1915). Hänet tunnettiin lempinimellä Vanha matami. Työura alkoi toiminnan ollessa Katajanokalla (1875–1897) ja jatkui nykyisessä toimipaikassa Alppikadun korttelissa vuodesta 1897 alkaen.
Teksti: Mari Rautiaisen haastattelu Anne Ignatius, historiasta kertova osuus Jaana af Hällström. Kuvat: Diakonissalaitoksen valokuva-arkisto ja Susanna Kekkonen.
Auroran jalanjäljillä -juttusarjassa tutustutaan Diakonissalaitoksen työntekijöihin, jotka jatkavat laitoksen perustajan Aurora Karamzinin elämäntyötä.
