Julkaistu 20.5.2026
Irina Kauria ja sisar Elsa: Nuorten vierellä kulkijat
Nuorisotyötä on tehty Diakonissalaitoksella jo yli sata vuotta. Tänä päivänä Vamoksen etsivä nuorisotyö auttaa nuoria löytämään rytmiä arkeen ja suuntaa omalle elämälle. Valmentaja Irina Kauriaa ja sisar Elsaa yhdistää kyky kohdata nuoret lämpimästi ja luottamuksellisesti.
Joskus Irina Kauria täyttää nuoren kanssa Kelan hakemuksia tai etsii viranomaisen sivuilta oikeaa puhelinnumeroa, mihin olla yhteydessä. Toisinaan taas tehdään yhdessä viikkosuunnitelmaa: milloin hoituisi siivous, milloin kannattaisi käydä kaupassa.
Työ Diakonissalaitoksen Vamoksen etsivän nuorisotyön valmentajana on paljolti tukemista arjen asioissa, joilla on nuorelle juuri siinä hetkessä iso merkitys.
”Ne voivat olla tavallaan tosi yksinkertaisiakin asioita, mutta kun nuori saa niitä vahvistettua, ne vievät tilannetta eteenpäin”, Kauria sanoo.
Ratkaisuja etsitään yhdessä
Etsivästä nuorisotyöstä tulee ehkä mielikuva, että työntekijät jalkautuisivat kaupungin kaduille kohtaamaan nuoria. Vamoksessa se kuitenkin tarkoittaa yhdessä etsimistä, sitä että haetaan yhdessä nuoren kanssa ratkaisuja häntä mietityttäviin asioihin.
Ohjaus ja tuki on suunnattu pääosin työn ja koulutuksen ulkopuolella oleville 16–28-vuotiaille nuorille, jotka kaipaavat elämäntilanteeseensa muutosta. Kaikki lähtee nuorten omista toiveista ja tavoitteista.
Irina Kauria kertoo, että tapaamisissa toistuvat usein teemat kuten asuminen, raha, mielen hyvinvointi tai esimerkiksi terveyspalveluihin hakeutuminen. Esiin voi tulla koko elämän kirjo.
”Olemme ikään kuin vierellä kulkijoita. Tärkeää on kiireetön läsnäolo ja oikeasti ajan antaminen.”
Valmentajalla ei tarvitse olla aina jokaisesta vastaan tulevasta aiheesta tarkkaa tietoa tai valmiita vastauksia, vaan asioita selvitetään yhdessä.
”Emme me kaikessa osaa itse auttaa, mutta tuemme nuorta löytämään tarvitsemiaan palveluita ja kiinnittymään niihin, jotta hän saisi niistä mahdollisimman hyvän hyödyn.”
Luottamus avaa ovet muutokseen
Kuten ensimmäinen nuorisotyöhön erikoistunut diakonissa, Elsa Wennerström, myös Irina Kauria on taustaltaan sairaanhoitaja. Aiemmin hän työskenteli psykiatrian puolella, mutta jokin järjestötyössä houkutti.
”Ehkä se, että ei tarvitse aina olla ammattiroolin takana. Vaikka me olemme toki ammattilaisia, teemme täällä työtä myös omana persoonana. Koen, että tässä työssä pystyy käyttämään myös luovuuttaan.”
Nuorten kohtaamisessa auttavat empaattisuus, herkkyys ja kyky läsnäoloon.
”Se, että pystyy pysähtymään pienten arkisten asioiden äärelle ja iloitsemaan niistä yhdessä nuoren kanssa. Ja ehkä eteläkarjalaisuudestakin voi olla hyötyä”, aikoinaan Lappeenrannasta Helsinkiin muuttanut Kauria sanoo.
Valmentaja voi tavata nuorta Vamoksen tiloissa tai tämän omassa lähiympäristössä – ja vaikka kirjastossa, kahvilassa tai kävelylenkeillä. Yhdessä voidaan käydä tutustumassa erilaiseen nuorille suunnattuun toimintaan ja palveluihin.
Joskus asia ratkeaa muutamalla tapaamisella, mutta intensiivinen yksilövalmennus voi jatkua kuukausiakin aina viikon tai kahden välein.
”Siinä pääsee oikeasti tutustumaan ja saa luottamuksen rakentumaan. Luottamus taas avaa ovet kaikelle muulle, mikä auttaa nuorta tekemään muutoksia omassa elämässään.”
Hallinnan tunnetta myllerryksen keskelle
Diakonissalaitoksen nuorisotyön alkuaikoina kannettiin huolta yhteiskunnan maallistumisesta, uusista aatteista ja kiusauksista, joilta nuoria tuli suojella.
Tänä päivänä toiminta on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumatonta: yhdessä nuorten kanssa vietetään niin joulua kuin Eid-juhliakin.
Nuorten parissa työskentelevien haasteena on vahvistaa heissä hallinnan tunnetta ja tulevaisuuden uskoa, joka monesti on koetuksella. Maailmassa myllertää, ilmastonmuutos ahdistaa, työllisyystilanne on vaikea. Silti pitäisi tehdä päätöksiä ja löytää suunta omassa elämässä.
Myös yksinäisyys nousee usein esiin, Irina Kauria sanoo.
Valmentaja voi olla empaattinen aikuinen, joka sanoittaa tunteita ja kuuntelee, mitä nuorella on mielen päällä. Etsivä nuorisotyö ei kuitenkaan ole terapiaa, ja joskus vahvempi tuki on tarpeen.
Ei terapiakaan toisaalta ole ratkaisu kaikkeen, Kauria huomauttaa. Hänestä tuntuu, että asioita välillä monimutkaistetaan, medikalisoidaan ja katsotaan liikaakin esimerkiksi diagnoosien kautta. Ihan perusjutut auttavat usein pitkälle: vaikka selkeä päivärytmi tai se, että muistaa syödä.
”Yhteiskunnallinen tilanne on tietysti haastava eikä kaikkeen voi yhtenä työntekijänä vaikuttaa. Silti voimme vahvistaa nuoren omaa toimijuutta pienten asioiden kautta.”
Erityisen palkitsevia hänelle ovat hetket, kun näkee, miten nuoren itsetuntemus kasvaa ja tämä alkaa luottaa omaan pärjäävyyteensä.
”Meidän päätehtävämmehän on tehdä itsemme tarpeettomiksi niin, että nuoren omat siivet alkavat kantaa.”
”Sydämellinen hymy ja lämpimät sanat” – sisar Elsa oli ensimmäinen nuorisotyöhön erikoistunut diakonissa
Järjestelmällinen nuorisotyö Suomessa alkoi kristilliseltä pohjalta 1800-luvun lopulla. Kaupunkilähetysasemilla ja seurakunnissa toiminta monipuolistui pyhäkoulusta kerhotoiminnaksi.
Työtä kehittämässä ja sen johdossa olivat usein diakonissat. Ensimmäinen nuorisotyöhön erikoistunut diakonissa oli Elsa Wennerström (myöh. suom. Wennervirta, 1885–1968). Diakonissalaitoksen diakonissoja työskenteli sekä seurakuntasisarina että kaupunkilähetyksen työntekijöinä kehittämässä ja toteuttamassa nuorisolle suunnattua tarjontaa.
Kristillisen nuorisotyön pontimena oli huoli nuorten hengellisestä kasvatuksesta, yhteiskunnan nopeasta muutoksesta ja tarpeesta vastata sosiaalisiin ongelmiin. Samalla se oli keino vahvistaa kirkon asemaa muuttuvassa Suomessa. Nuoret nähtiin erityisen alttiina maallistumiselle ja uusille aatteille, joten heille ryhdyttiin järjestämään hengellistä kasvatusta, sosiaalista tukea ja yhteisöllistä toimintaa.
Kirkollisen toiminnan rinnalle kehittyi maallinen nuorisotyö, joka syntyi työväenliikkeessä, urheiluseuroissa, partioliikkeessä ja muissa järjestöissä.
Niitä auttamaan, joilla on elämä edessä
Elsa Wennerström oli työskennellyt Sulkavalla kaksi vuotta kansakoulunopettajana ennen kuin hän päätti suunnata uudelle elämänuralle: hänestä tulisi diakonissa. Sisar Elsa liittyi Diakonissalaitoksen sisarpiiriin vuonna 1908. Oppilas- ja koesisarvaiheiden jälkeen hänet vihittiin diakonissaksi vuonna 1913.
Koeaikanaan sisar Elsa työskenteli muun muassa Lappeenrannassa Kaukaan tehtaan sairaalassa. Siellä hän ei keskittynyt pelkästään sairaanhoitoon vaan hänet lähetettiin luontaisten ominaisuuksiensa vuoksi esiintymään seurakunnan nuorille suunnattuihin tilaisuuksiin.
”Hänen valoisa olemuksensa, sydämellinen hymynsä ja lämpimät sanansa eivät voineet olla vaikuttamatta nuoreen kuulijakuntaan”, luonnehtii sisar Elsasta kirjan kirjoittanut Pentti Erkamo.
Sisarvihkimyksen jälkeen sisar Elsa esitti toiveen päästä nuorisotyöhön ”auttamaan niitä, joilla oli elämä vielä edessäpäin”. Diakonissalaitoksen johtajatar olisi mielellään nähnyt hänet sairaalatyössä, mutta lopulta sisaren toiveeseen myönnyttiin ja hänet ohjattiin työhön Helsingin kaupunkilähetykseen.
Palveluvalikoimaan sisältyi muun muassa lasten ja nuorison kasvatus- ja suojelutyö. Siitä muodostui sisar Elsan työmaa. Asemapaikkanaan hänellä oli Sörnäisten tiheästi asuttu työläiskaupunginosa.
Voimistelua, kokouksia ja puutarhataitoja
Kaupunkilähetyksellä oli nuorten piirejä ja kerhoja eri puolilla kaupunkia. Tyttöjen piirejä johtivat diakonissat yhdessä vapaaehtoisten kanssa.
Sisar Elsa sai vastuulleen 14–20-vuotiaiden muodostaman Kipinä-nimisen nuorten liiton. Siihen kuului parhaimmillaan 110 jäsentä, jotka kokoontuivat laulu- ja voimisteluharjoituksiin ja yhteisiin kokouksiin sekä tekivät retkiä maaseudulle. Kesällä nuoria opastettiin puutarhaviljelyn saloihin.
Nuorten omatoimisuutta pyrittiin kehittämään antamalla heidän itsensä toteuttaa erilaista ohjelmaa. Kipinäläiset kävivät myös laulamassa sairaille ja vanhuksille. Voidakseen paremmin ohjata nuoria sisar Elsa suoritti Tampereella Varalan liikuntaopistossa voimistelukurssin.
Kallaveden rannoilla laulettiin
Kun Kaupunkilähetyksen johtaja ja sisar Elsan läheinen kollega B. H. Päivänsalo siirtyi vuonna 1917 Kuopion maaseurakunnan kirkkoherraksi, pyysi hän sisar Elsaa seuraamaan mukana. Päivänsalo halusi erityisesti huomioida paikallisen nuorison ja toivoi sisar Elsa keskittyvän työhön heidän parissaan.
Maaseurakunnan alue koostui useista kylistä. Kootakseen niistä nuorten joukkoja yhteen sisar Elsa käynnisti kuorotoiminnan. Vapaaehtoisiksi avustajikseen hän värväsi paikallisten kansakoulujen opettajia.
Kuorot olivat vain osa nuorille suunnattua ohjelmaa. Myös täällä kerhotoiminta oli aktiivista ja sisar noudatti samaa mallia kuin Helsingissä: nuoret itse saivat huolehtia ohjelmasta.
Yhdessä kirkkoherra Päivänsalon kanssa nuorille järjestettiin pitkiä retkiä, jotka tarjosivat yhteisöllisyyttä ja hengellistä kasvatusta uudella tavalla. 1920-luvun alussa toiminta oli aikaansa edellä, sillä retkistä ja leireistä tuli suosittuja vasta hieman myöhemmin. Sisar Elsa organisoi nuorista vapaaehtoisjoukon vuonna 1919 avatun Taivallahden lastenkodin avuksi.
Uusien sisarten kasvattajaksi
Sisar Elsan kausi Kuopiossa päättyi 1924. Hänestä tuli Rajamäellä sijainneen Kaupunkilähetyksen Kylänpään naissiirtolan johtaja, ja tulevat vuodet hän toimi uusien sisarten kasvattajana vuoroin Sortavalan (1932–1937, 1942–1950) ja vuoroin Helsingin Diakonissalaitoksissa (1938–1942). Sortavalan diakonissalaitos siirrettiin sodan jälkeen aluksi Kuopioon ja vuonna 1947 Pieksämäelle.
Jäätyään eläkkeelle sisar Elsa muutti takaisin kotiin Helsinkiin. Hän kuoli Elim-kodissa vuonna 1968.
Teksti: Irina Kaurian haastattelu Anna Tommola, historiaosuus Jaana af Hällström. Kuvat: Diakonissalaitoksen valokuva-arkisto ja Susanna Kekkonen.
Auroran jalanjäljillä -juttusarjassa tutustutaan Diakonissalaitoksen työntekijöihin, jotka jatkavat laitoksen perustajan Aurora Karamzinin elämäntyötä.
