Auroran usko yhteiskuntaan vaikuttavana voimana

Mennään ajassa paljon taaksepäin. Simonkadulla (nr 6), entisen kapakan – tai nykyisin sanottaisiin myös baarin – edessä oli komea parivaljakko. Se oli kahden hevosen vetämä vaunu, omistajansa arvolle sopivan komea.

Jos kapakka olisi ollut edelleen kapakka, olisi näky ollut epätavallinen tällä kadulla, mutta ei ollut enää. Kapakka oli suljettu väkivaltaisuuksien vuoksi ja huoneisto oli vapautunut muuhun käyttöön. Se oli ostettu kokoontumispaikaksi hengellistä sanomaa janoaville ja nimetty Kurjien kappeliksi. Sinne kokoontui viikon jokaisena iltana kymmeniä kaupungin säätyläisiä. Heistä maineikkain oli Aurora Karamzin (1808-1902), jolle alussa mainittu parivaljakko kuului. Säätyläisten lisäksi Kurjien kappeli kokosi ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista. Siellä he olivat sulassa sovussa, säätyläiset, suutarit, satamajätkät ja köyhistä köyhimmät. Väkeä oli paikalla runsaasti mutta etenkin niinä iltoina, jolloin saarnat oli suunnattu yhteiskunnan haavoittuvimmassa asemassa oleville. Näihin kokouksiin liittyi myös sosiaalista toimintaa, kuten ruoan ja vaatteiden jakelua sekä yösijan järjestämisen kappelin tiloihin asuntoa vailla oleville.

Kurjien kappeli oli Helsingissä nopeasti levinneen vapaakirkon ensimmäinen kokoontumistila. Se avattiin vuonna 1880 sen jälkeen, kun englantilaisen saarnaajan lordi G. A. W. Radstockin ruotsiksi käännetyt ranskankieliset saarnat olivat edellisenä vuonna koonneet joukoittain ihmisiä kuulemaan sanaa. Lordin lähdettyä työtä jatkettiin pääasiassa kotimaisin voimin. Kurjien kappelin avaamisen taustalla oli vapaaherra Constantin Boije af Gennäs. Hän oli se, joka osti entisen kapakkarakennuksen uskonnollisia kokouksia varten. 

Auroran hengellinen herätys

Auroran hengellisyyteen lapsuudenkodissa omaksuttu kristillisyys syveni vuonna 1848. Hän koki hengellisen herätyksen Pariisissa. Hengellisyyden syvenemiseen vaikutti monen lähisukulaisen ja vuonna 1854 toisen aviopuolison Andrei Karamzinin kuolema. Seurapiirielämä alkoi hiljalleen menettää merkitystään, kun usko Jumalaan ja luottamus sielun pelastukseen vahvistui. Lordi Radstockiin Aurora oli tutustunut Pietarissa, jossa Radstock oli pitänyt kokouksiaan vuosina 1874–1878.  Heidän keskustelunsa olivat kosketelleet kysymyksiä opillisesta ja käytännön kristillisyydestä. 

Niinpä olikin luontevaa kutsua lordi tämän Helsingin vierailun aluksi Auroran luokse Hakasalmen huvilaan pitämään saarna sinne kutsutuille ystäville. Seuraavina päivinä lordi saarnasi täysille kirkkosaleille Vanhassa kirkossa. Tulevina vuosina Auroran salongista muodostui keskeinen hengellisen toiminnan keskus ja siellä vierailivat lähes kaikki uuden herätysliikkeen vaikuttajat.  Vapaakirkollinen herätys veti alkuaikoina puoleensa erityisesti sivistyneistöä ja opiskelijoita. Herätys kosketti monia aatelis- ja kulttuurikoteja, ja moni heidän jäsenensä oli salongin vakiovieras. Auroran suhdeverkosto oli mittava ja sen lonkeroissa lomittuivat ystävyys- ja sukulaisuussuhteet – ja vapaakirkollisuus. Vapaakirkot korostivat, että seurakuntaan voivat kuulua vain henkilökohtaisen uskonratkaisun tehneet. Maallikoilla oli keskeinen rooli saarnaajina ja toimijoina.

Aito usko on tekoja

Aurora oli perustanut Diakonissalaitoksen vuonna 1867. Sen esikuva oli Keski-Euroopassa Kaiserswerthin diakonissalaitoksessa, jonka toimintaan Aurora oli käynyt tutustumassa. Hän oli monilla matkoillaan tutustunut myös muihin sosiaalista toimintaa harjoittaviin hyväntekeväisyyslaitoksiin. Sosiaalityö oli ollut kiinteä osa kirkon toimintaa, mutta muuttuvissa olosuhteissa erityisesti ylempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluneet naiset olivat ryhtyneet aktiivisiksi tavoittaakseen ja auttaakseen heikoimmassa asemassa olevia. Kaupungistuminen ja teollistuminen olivat sekoittaneet lähiyhteisöihin, perheeseen ja sukuihin, perustuvaa huolenpitoa.  Nähtiin, että muuttuneessa toimintaympäristössä uudenlaiset tavat auttaa oli tarpeen, jotta hätää voitiin lievittää. Helsingissä oli jo vuonna 1848 aloittanut toimintansa Rouvasväen yhdistys (Fruntimmersföreningen), jonka tehtävänä oli huolehtia kaupungin köyhistä. Yhdistyksen toiminta oli hyvin organisoitu, sillä kaupunki oli jaettu vastuupiireihin. Kullekin piirille oli nimetty henkilö ja hänen tehtävänään oli seurata piirin tilannetta ja ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin. Aurora oli Rouvasväen yhdistyksen jäsen sekä Helsingissä että Pietarissa, toisin ilman velvoitetta tuohon vastuulliseen kenttätyöhön.

Organisoidun toiminnan lisäksi heikoimmassa asemassa olevien tilanteen kohentamiseksi tarvittiin ammatillisuutta ja siihen ratkaisu oli Diakonissalaitos. Eurooppalaisissa laitoksissa nuoria naisia oli ryhdytty kouluttamaan – tai kuten toimintaa tuolloin kuvattiin, kasvattamaan, diakonissan ammattiin, auttamaan heikommassa asemassa.  Merkittävä osa koulutusta oli sairaanhoitajalta vaadittavat tiedot ja taidot. Päästäkseen tälle koulutuspolulle oli naisella oltava kristillinen kutsumus palvella heikoimmassa asemassa olevaa, kanssasisariaan ja ennen kaikkea Jumalaa.

Auroran suuri teko

Kun Aurora teki aloitteen Diakonissalaitoksen perustamisesta Helsinkiin, osoitti hän toimintaan tarvittavat varat, etsi toimitilan ja palkkasi henkilökunnan. Toiminnan perustaksi asettui luontevasti kristillinen lähimmäisenrakkaus. Seuraavat vuosikymmenet Aurora seurasi ja ohjasi toimintaa lähes kuolemaansa asti vuonna 1902.

Diakonissalaitos perustettiin Auroran aloitteesta. Diakonissalaitoksen toimintaan sitoutuneet ihmiset ja toisaalta Auroran salongin osallistujat olivat keskeisiä toimijoita, kun Suomessa ryhdyttiin toteuttamaan Keski-Euroopasta, lähinnä Englannista saatuja aatteita, joilla haluttiin ratkoa köyhyyteen ja huono-osaisuuteen liittyviä kysymyksiä. Vapaakirkollisessa herätysliikkeessä uusi elämä kutsui toimintaan. Monia toimintamuotoja otettiin käyttöön, mm. uudenlainen pyhäkoulutyö, raittiustyö, monipuolinen sosiaalityö, lähetystyö sekä musiikki, kirjallisuus ja sen levittäminen.

Hyvät teot, raittius, moraalinen elämä ja lähimmäisen auttaminen olivat merkkejä muuttuneesta sydämestä. Teot eivät tuoneet pelastusta, vaan olivat seurausta siitä.

Kaupunkilähetys sai alkunsa Diakonissalaitoksella

Helsinki alkoi kasvaa rajusti 1800-luvun lopulla. Nopea kasvu johti asemakaavan ulkopuolelle muodostuneisiin, hallitsemattomasti rakennettuihin asuinalueisiin, joilla otetta elämään leimasivat luokattoman huonot asuinolosuhteet, alkoholi, epähygieenisuus, prostituutio ja väkivalta. Erityisen silmiinpistävä oli Antipoffin suuri vuokratalo, joka oli surullisen kuuluisa huonosta maineestaan. Diakonissalaitos aloitti toimintansa Kaartinkaupungissa vuonna 1867, jonkin matkan päässä kaavoitetun alueen reunamilla sijaitsevasta Antipoffin talosta. Jo laitoksen ensimmäinen johtajatar Amanda Cajander yritti auttaa ja saada aikaan muutosta talon asukkaiden elämäntilanteeseen. Hänen kuoltuaan vuonna 1871 työ jatkui. Erityisesti sisar Cecilia Blomqvist teki uutterasti töitä talossa ja sitä ympäröivällä alueella yrittäen auttaa hätää kärsiviä. Vähitellen sisaren työ oli sen laajuista, että havahduttiin työhön tarvittavan lisää käsiä ja työn organisointia. Vuonna 1883 Helsingin Diakonissalaitoksella perustettiin englantilaisen esikuvan mukaan Helsingin Kaupunkilähetys (nykyisin HelsinkiMissio), joka veti toiminnan piiriin lukuisia hengellisen herätyksen kokeneita vapaakirkollisia säätyläisiä – uskoa toteutettiin tekojen kautta. Myös monesta heistä tuli Antipoffin talon vakiokävijöitä. Kaupunkilähetyksen työtä tehtiin köyhien kortteleissa ja toiminnan keskuksena oli lähetysmaja. Sen sisustukseen myös Aurora antoi oman osuutensa. Lähetystoiminnan ensimmäisenä puheenjohtajana toimi Diakonissalaitoksen johtokunnan pitkäaikainen puheenjohtaja, piispa Herman Råbergh ja johtajana 13 ensimmäisen vuoden ajan sisar Cecilia. 

Pelastusarmeija-liikkeen perustajat tapasivat Auroran salongissa

Pelastusarmeijan toiminta alkoi Englannissa vuonna 1865. Se on kristillinen liike, jonka ytimessä ovat evankeliumin julistaminen ja käytännön auttamistyö. Toiminta perustuu ajatukseen, että usko näkyy konkreettisina rakkauden tekoina. Pelastusarmeijan tavoitteena on auttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti sekä hengellisesti että arjen tarpeissa. Suomen tämä uusi aate saavutti muutamien henkilöiden välityksellä vuonna 1889. He olivat Constantin Boije af Gennäs, Hedvig von Haartman ja Louise af Forselles. Boije oli keskeinen toimija, kun Vapaakirkollinen liike laajeni Helsingissä. Kurjien kappelin tilan jäädessä liian pieneksi, Boije etsi seuraavan ja taas seuraavan suuremman kokoontumistilan. Kappelin toimintaan osallistui myös rouva af Forselles, joka oli myös Auroran salongin vakituinen osallistuja. Uskon lisäksi häntä ja salongin emäntää yhdisti sukulaisuus, sillä Louisen sisar Catharina oli ollut naimisissa Auroran velipuolen Vladimir Walleenin kanssa.  

Pelastusarmeija-aatteen lisäksi Louise oli keskeinen henkilö, kun myös Suomessa aloitettiin kristillinen nuorisoliike. Hän oli tutustunut Auroran salongissa nuoreen aatelismieheen Paul Nicolayhin, joka toi Nuorten miesten kristillisen yhdistyksen (NMKY) Suomeen. NMKY-liike sai alkunsa Lontoossa vuonna 1844. Taustalla oli huoli teollistuvien kaupunkien nuorten miesten hengellisestä ja moraalisesta hyvinvoinnista. Liike levisi nopeasti Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, ja siitä kehittyi kansainvälinen kristillinen nuorisoliike. Suomen ensimmäinen Nuorten miesten kristillinen yhdistys perustettiin vuonna 1889. Nicolay oli ratkaisevassa roolissa liikkeen juurtumisessa maahamme. Naisille suunnatun toiminnan, NNKY:n johtohahmoksi nousi vuosikymmeniksi Louise af Forselles. NNKY:n perustavassa kokouksessa vuonna 1895 oli läsnä myös Diakonissalaitoksen johtajatar Lina Snellman.

Auroran salongissa usko teoiksi ja yhteiseksi hyväksi

Aurora Karamzin oli rohkea toimija, jonka sydäntä lähellä oli heikommassa asemassa olevien auttaminen. Hänen toimintansa moottorina oli hengellisyys sekä syvä usko Jumalaan ja sielun pelastukseen. Auroran salonki oli kohtaamispaikka, jossa syntyi uusia kristillisiä toimintamuotoja ja jossa usko näkyi käytännön auttamistyönä. Hän rohkaisi muita toimimaan lähimmäisten hyväksi ja oli esikuva monille. Osallistujia yhdisti ruotsinkielisyys, säätyläistausta, vapaakirkollisuus ja halu auttaa yhteiskunnassa haavoittuvassa asemassa olevia. Monet heistä toimivat useammassa liikkeessä ja toteuttivat uskoaan tekojen kautta. Jokainen Auroran salongin myötävaikutuksella syntynyt liike toimii yhä edelleen. Diakonissalaitos on hänen oman toimintansa merkittävin saavutus.

Kirjoittaja Jaana af Hällström työskentelee Diakonissalaitoksen viestinnässä intendenttinä. Hän on erikoistunut Diakonissalaitoksen historiaan.