Valtakunnallisuus tavoitteena

Diakonissalaitokselle valtakunnallisuus on ollut tavoitteena lähes koko toiminnan ajan. Se näyttäytyi painotetusti seurakuntatyönä, mikä määriteltiin jo ensimmäisissä säännöissä laitoksen tarkoitukseksi. Muita työaloja olivat sisarten eli diakonissojen ja koesisarten harjoittama sairaanhoito ”kaikenlaatuisissa sairashoitolaitoksissa ja yksityisissä kodeissa” sekä palvelu erilaisissa köyhäinhoito- ja turvalaitoksissa.

Johtuen Diakonissalaitoksen pienehköstä oppilasmäärästä, ensimmäinen sisar seurakunnan palvelukseen pystyttiin lähettämään vasta vuonna 1879. Hän oli sisar Cecilia Blomqvist. Rauman kaupunki solmi sopimuksen diakonissan palkkaamisesta Diakonissalaitoksen kanssa, varat kaupungin huono-osaisten auttamiseen kohdistuvaan toimintaan tulivat laivanvarustaja Ilvanin testamenttivaroista.  Hän oli saanut ajatuksen huono-osaisten hyväksi työskentelevästä diakonissasta vierailullaan Tukholmassa.

Toiminta laajenee

Kesti seitsemän vuotta ennen kuin sisar pystyttiin lähettämään seuraavaan seurakuntaan. Sinä aikana Diakonissalaitoksen piirissä sai alkunsa Kaupunkilähetystoiminta, josta muodostui muutamaksi vuosikymmeneksi laitoksen tärkein työmuoto oman sairaalan ohella. Mallinsa Keski-Euroopasta saanut Kaupunkilähetystoiminta perustettiin Diakonissalaitoksella vuonna 1883. Ensimmäinen lähetysasema perustettiin Helsinkiin jo samana vuonna ja seuraavat Tampereelle (1892), Turkuun (1895) ja Porvooseen (1899). Kaupunkilähetyksen heikompiosaisten hyväksi muotoutuneet työtavat, käytännöt ja ideat siirtyivät kokeneiden sisarten välityksellä asemakaupungista toiseen.

Rauman jälkeen seuraavat seurakunnat, joiden kanssa Diakonissalaitos pystyi lähettämään sisaren, olivat Vaasa (1886) ja Uusikaupunki (1893). Sen jälkeen kestikin kymmenisen vuotta ennen kuin seurakuntien kanssa pystyttiin solmimaan uusia sopimuksia. Kasvanut kysyntä johtui alkujaan Kuopion hiippakunnasta tehdystä seurakuntia velvoittavasta päätöksestä palkata seurakuntaan diakonissa. Tämä diakonaattia koskeva ohjesääntö sai senaatin vahvistuksen 1893, jonka jälkeen tuomiokapituli kehotti kaikkia maamme seurakuntia toimiin diakonian toteuttamiseksi. Seurakuntien lakisääteinen tehtävä diakoniatyöstä tuli vasta vuonna 1943. Diakonissan palkka- ja toimintarahoitus tuli 1900-luvun alkuvuosikymmeninä joko yksityisiltä asian kannattajilta tai diakoniayhdistyksiltä.

Alueena Etelä- ja Länsi-Suomi

Diakonissalaitoksen oppilas- ja vihittyjen diakonissojen lukumäärän kasvun myötä seurakuntien pyyntöihin pystyttiin vastamaan myöntävästi 1900-luvun alusta alkaen. Seurakunnat, joiden kanssa Diakonissalaitos solmi sopimuksia, sijaitsivat pitkälti Etelä-Suomessa, Varsinais-Suomessa, Ahvenanmaalla, Pirkanmaalla ja Pohjanmaalla. Itäinen-Suomi oli Viipurin (per. 1869) ja Sortavalan (per. 1894) diakonissalaitosten aluetta, pohjoisessa Suomessa toimijana oli Oulun Diakonissakoti (per. 1896).

Seurakuntien lisäksi Diakonissalaitoksen sisarten, diakonissojen ja koesisarten, varhaisia työmaita olivat muun muassa Haminan lastenkoti 1881-1888, Porvoon sairaskoti 1884-1891, Hämeenlinnan (1891) ja Rovaniemen (1895) kaupunginsairaalat, Turun turva- ja työkoti (1894), Euran sairaskoti (1899), Leprasairaala Orivedellä (1902) ja Lapin lähetys (1902). Näiden kautta Diakonissalaitos oli uraauurtava sote-alan työn käynnistäjänä ja toimija Suomen eteläkärjestä sen pohjoisempaan kolkkaan.

Diakonissalaitos oli sopijaosapuoli

Diakonissalaitos solmi sopimuksen seurakunnan kanssa ja lähetti työhön seurakuntaan sisaren tai joihinkin jopa kaksi, usein diakonissan ja koesisaren. Joskus lähetettiin ainoastaan koesisar – nuoriin työntekijöihin luotettiin. Seurakunnan tuli järjestää seurakuntasisarelle virka-asunto. Sen varustus ja ylläpito oli määritelty tarkasti sopimuksessa.

Diakonissalaitos maksoi diakonissalle laitosjärjestelmän mukaisesti taskurahan, ei palkkaa. Tämä oli käytäntö 1940-luvulle saakka. Yhteyttä laitoksen ulkopuolella, kentällä, toimiviin sisariin pidettiin kirjeitse. Laitoksesta kirjoitettiin ns. sisarkirjeitä, jotka lähtivät samanmuotoisina kaikille. Sen lisäksi laitoksen johtajatar ja johtaja kävivät henkilökohtaista kirjeenvaihtoa kuin myös sisaret keskenään. Lisäksi johtajatar vieraili sisarten luona ja osallistui yhdessä johtajan kanssa seurakuntien tilaisuuksiin, diakoniatyötä koskeviin neuvotteluihin ja sisarpäiviin. Laitoksessa annetun koulutuksen muututtua koulumuotoiseksi vuodesta 1932 alkaen, koulun opettajat ja oppilaat tekivät tutustumiskäyntejä Helsingin ja sen lähikuntien seurakuntiin.

Diakoniasta tuli hiippakunnallisten diakoniasääntöjen ansiosta hyväksytty osa luterilaisten seurakuntien toimintaa ja diakonissan ammatista ratkaisu kaupunkien ja kuntien puutteellisiin sairaan- ja köyhäinhoito-oloihin. Seurakunnissa diakonissat keskittyivät sairaiden ja köyhien hoitoon ja toimivat välittäjinä ja sillanrakentajina avuntarvitsijoiden ja eri auttamistahojen välillä. Diakonissalaitokseen päin sisarten siltaa pitkin laitoksen sairaalaan ohjautui maaseudulta potilaita –  valtaosalla potilaista kotipaikka olikin pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Seurakuntasisaret tukivat laitoksen varainkeruuta toimimalla laitoksen julkaiseman Viesti- ja myöhemmin diakonissalaitosten (Helsinki ja Viipuri) yhteisen Betania-lehden tilausmyyjinä sekä hankkivat laitoksella järjestettyihin myyjäisiin myyntituotteita.

Valtakunnallisuesta alueelliseen

Vuonna 1951 Diakonissalaitos oli sopimusosapuolena läsnä 151 seurakunnassa. Seuraavasta vuodesta alkaen tilanne muuttui, kun sisaret saivat oikeuden hakea itse mieluisia työpaikkoja. Nyt sopimusta seurakunnan tai muun toimijan kanssa ei solminut enää Diakonissalaitos vaan työntekijä itse. Diakonissalaitoksen rooliksi jäi ylläpitää Helsingissä sairaalaa ja vanhain- ja lastenkotia, kouluttaa diakonissoja ja sekä ylläpitää lastenkotia ja kehitysvammahuoltolaitosta Espoossa sekä virkistyskoteja Sipoossa ja Karjalohjalla.

Uudelleen valtakunnalliseksi

Laajeneminen valtakunnalliseksi käynnistyi uudelleen 2000-luvulla. Siihen vaikuttivat hanketoiminta, Rinnekoti-säätiön liittyminen takaisin Helsingin Diakonissalaitoksen säätiöön (2020) sekä Caritas Palvelut Oy:n yritysosto (2020). Vuoden 2024 alusta Rinnekoti ja säätiön omistama palveluliiketoiminta yhdistyi Rinnekodit Oy:ksi. Sillä on palvelusopimuksia 14 hyvinvointialueen kanssa 24 paikkakunnalla. Lisäksi Diakonissalaitoksen säätiöllä on toimintaa pääkaupunkiseudun lisäksi kahdeksalla paikkakunnalla Kuopiosta Ouluun.

Kirjoittaja Jaana af Hällström työskentelee Diakonissalaitoksen viestinnässä intendenttinä ja viestinnän asiantuntijana.