Ihmiskaupan häpeäpilkku ei katoa ilman yhteistä tahtotilaa

Kun aikoinaan hain nykyiseen työtehtävääni ihmiskaupan uhrien työelämätaitojen valmennushankkeeseen, kerroin yhdeksi tavoitteistani verkostojeni laajentamisen. Tiesin, että tulisin työskentelemään pääosin yksin, jolloin verkostojen vertaistuellinen merkitys korostuu. En kuitenkaan osannut varautua siihen, kuinka käsitykseni ihmiskaupan vastaisen työn verkostojen monimuotoisuudesta ja merkityksellisyydestä ilmiön kitkemiseksi mullistuisi työsuhteeni edetessä. 

Kun tukipalvelut pirstaloituvat, verkosto kokoaa yhteen 

Ihmiskaupan uhrien palvelupolut ovat harvoin suoraviivaisia. Usein heillä on samanaikaisesti käytössään lukuisia samanaikaisia palveluita ja tukimuotoja. Yhteen palveluun ohjautuminen saattaa johtaa jatko-ohjaukseen jälleen uudelle toimijalle.  

Nopeasti ajateltuna tämä saattaa kuulostaa siltä, että palvelujärjestelmä toimii, kuten sen pitääkin. Todellisuudessa taustalla vallitsevat tilanteet ovat hyvin monimutkaisia ja uhrien tilanteet ovat harvoin heidän omassa hallinnassaan. Tällaisessa tilanteessa palveluverkosto voi olla samaan aikaan sekä uhrin hyvinvointia tukeva että hänen toimijuuttaan rajoittava tekijä.

Palvelujärjestelmäämme ei ole suunniteltu asiakkaille, joiden taustat ovat näin monimuotoisia

Onneksi ihmiskaupan uhrien tarpeiden ja ongelmien tunnistamiseen on olemassa moniammatillinen verkosto. Verkosto ei ole pelkästään kiinnostunut kohentamaan asiakkaiden tilanteita – verkoston jäsenet myös näkevät kaikki verkoston toimijat osana moniammatillista tiimiä, jossa apua tarjotaan sitä pyytävälle. Parhaimmillaan tämä verkosto pystyy kohentamaan myös työntekijöiden työskentelyolosuhteita, mikä on ehdoton edellytys tämän päivän leikkausten sävyttämässä talouspolitiikassa.

Yritysvastuu ja media: kaksi välttämätöntä ulottuvuutta torjuntatyöhön 

Aloittaessani tässä työssä minulle oli uutta huomata, miten tärkeä rooli medialla ja varsinkin tutkivalla journalismilla olisi ihmiskaupan vastaisessa työssä. Toimittajat eivät ole läsnä arjen asiakastyössä, siellä missä todellista asiakkaiden kannattelua tehdään. Sen sijaan heidän tehtävänsä on tutkia: kerta toisensa jälkeen kuulla ja kuunnella uhrien kokemukset, jotta he ymmärtävät, mistä tässä kaikessa on kyse. Toimittajat tuovat ilmi ja ilmaisevat asiat yleisölleen siten, miten esimerkiksi virassa oleva sosiaalityöntekijä ei voi.  

Tutkiva journalismi toimii eräänlaisena epäsuorana ihmiskaupan vastaisen työn verkoston jäsenenä. Ilman median tekemää työtä olisimme tuskin siinä pisteessä, jossa voimme todeta asioiden edistyneen. Ilman aiheen saamaa medianäkyvyyttä valtaosalla ihmisistä ei olisi mitään käsitystä siitä, kuinka ihmiskauppa on onnistunut pesiytymään matalapalkka-aloille ja löytämään jalansijaa oikeusvaltiomme valuvirheistä varsin huomaamattomasti.  

Esiin tulleet asiat asettavat monet yrityksen huonoon valoon sekä aiheuttavat negatiivista julkisuutta ja mainehaittaa, johon yritysten on reagoitava. Vaikka negatiivinen julkisuus on yrityksille vakava paikka, se myös antaa yritysten vastuullisuusasiantuntijoille ja johtoryhmille mahdollisuuden kysyä: kuinka  yrityksessämme ihmisoikeudet toteutuvat? Tämä jos mikä on se kasvun paikka, josta vastuulliset toimijat tullaan muistamaan.

Ihmiskauppa ilmiönä on yhteiskuntaa niin läpileikkaava ongelma, että myös sen torjuntaan on valjastettava koko yhteiskunta.

Kuvailemani moniammatillinen verkosto, on jo onnistunut tekemään ihmiskaupan vastaista työtä näkyväksi. Meidän on kuitenkin löydettävä myös kansallinen tahtotila taistella tätä ihmisoikeuksien häpeäpilkkua, ihmiskauppaa, vastaan.

Kirjoittaja Ville Luhtaranta työskentelee Diakonissalaitoksen ihmiskaupan uhrien työelämätaitojen valmennushankkeessa.