Elin Wegelius

Sairaat ja köyhät lapset olivat lähellä Elin Wegeliuksen sydäntä. Hän huolehti heikoimmassa asemassa olevista kotiseudullaan Ikaalisissa, ja aikuisikään päästyään Elin hakeutui opiskelemaan alaa. Norjassa Kristianian diakonissalaitoksessa järjestettiin vuoden pituinen sairastenhoitajakurssi, jolle Elin osallistui. Opiskeluympäristö herätti kiinnostuksen diakoniatyötä kohtaan ja niin Elin haki, ja hänet hyväksyttiin Diakonissalaitokseen Helsinkiin vuonna 1903. Äiti Wegelius vastusti kuitenkin tyttären uravalintaa ja Elin kutsuttiin noin puolen vuoden kuluttua kotiin. Kului viisi vuotta, jonka jälkeen hän palasi uudelleen oppilaaksi ja sai diakonissavihkimyksen vain kolmessa vuodessa. Yleensä tähän kului aikaa 6-8 vuotta. Elinin tietä vauhditti monipuolinen sairaanhoidon kokemus, jota hän oli saanut asuessaan kotona Ikaalisissa.

Työskenneltyään Kaupunkilähetyksen lastenkodeissa muutaman vuoden, sisar Elin aloitti sisar Ida Sommarin jälkeen Helsingin kaupungin keuhkotautisten hoitolassa tuberkuloosihoitajana. Sisar Ida oli käynnistänyt hoitolan toiminnan vuonna 1904 ja jo seuraavana vuonna Diakonissalaitos avasi vähävaraisille keuhkotaudista toipuville naisille toipumiskoti Kotivallin Sipoossa. Sisar Idan työskenteli tehtävässä, jossa hän pystyi havainnoimaan keuhkotaudin vaikutukset etenkin vähävaraisille, ja pystyi vaikuttamaan sisaryhteisöönsä Diakonissalaitoksella. Tilanne oli myös laitoksen pitkäaikaisen ystävän ja kaupungin köyhäinhoitohallituksen (nyk. sosiaali-, terveys- ja pelastuslautakunta) jäsenen rouva Contance Montgomeryn tiedossa.

Koti tuberkuloottisille lapsille

Rouva Montgomeryä säälittivät etenkin keuhkotautia sairastavat lapset, joille ei ollut hoitopaikkoja. Hän ja sisar Elin avasivat vuonna 1910 pienen lastenkodin Sörnäisissä. Paikkamäärä osoittautui riittämättömäksi ja lisäksi kaupungin saastunut ilma ei ollut terveellistä sairaille lapsille. Kodille löytyi uusi paikka Pitäjänmäeltä, josta Diakonissalaitos osti Villa Droppenin piharakennuksineen nimiinsä vuonna 1912. Huvilatontilla oli yksi suuri puute, sillä siellä ei ollut omaa kaivoa. Vedensaannin varmistamiseksi sisar Elin osti lähellä sijaitsevan Tallkulla-nimisen huvila. Sen hän lahjoitti myöhemmin Diakonissalaitokselle.

Lastenkodin tilanne oli muutaman vuoden ajan epäselvä, sillä Diakonissalaitos omisti rakennukset, mutta vastuu toiminnasta oli perustajilla. Vuonna 1915 he luovuttivat lastenkodin Diakonissalaitoksen vastuulle ja työmuodoksi. Lastenkodille nimettiin oma johtokunta, jonka jäsen rouva Montgomery oli kuolemaansa asti vuonna 1923. Hänen perustamastaan rahastosta oli taloudellista hyötyä huomattavan paljon pidempään. Sisar Elin jatkoi lastenkodin johtajattarena eläkkeelle jäämiseensä saakka vuonna 1937.

Sisaren siirtyessä eläkkeelle, lastenkoti oli laajentunut käsittämään seitsemän huvilaa; Droppen, Tallkulla, Lillstu, Tomtebo, Portstugan, Rös ja Kullantöyry. Vuonna 1937 lasten lukumäärä oli 141. Diakonissalaitos oli Pitäjänmäen toiseksi suurin työllistäjä.

Nykyisin Pitäjänmäellä on Diakonissalaitoksen omistaman Rinnekodit Oy:n lastensuojelupalveluja.

Sisar Elin kuoli vuonna 1966.

Kuta riutuvampaa ja heikompaa jokin elämä oli, sitä suurempi oli hänen halunsa auttaa ja tukea.