Lina Snellman

Diakonissa Lina Snellman (1846–1924) toimi Diakonissalaitoksen johtajattarena 40 vuotta. Hän oli diakoniatyön ja -aatteen edistäjä, sairaanhoitajakoulutuksen kehittäjä sekä taitava kirjoittaja ja puhuja. Sisar Lina oli keskeinen henkilö kristillistä sosiaalityötä harjoittavissa piireissä. Hänen ystävissään oli erityisesti naisiin kohdistuvan toiminnan uranuurtajia.

Johtajattarena sisar Lina määritteli diakonissaksi vihityn sairaanhoitajan työssä tarvittavan palvelevaa mieltä, tiettyjä henkilökohtaisia ominaisuuksia ja kutsumusta. Hän muokkasi Diakonissalaitoksesta työyhteisöä, jossa työtä tuli tehdä sydän mukana.

Sisar Linan aikana Diakonissalaitoksen toiminta lähti vahvaan kasvuun. Myös mielikuva diakonissasta muuttui.

Kun diakonissa liikkuu virkapuvussaan, ei hän enää kulje outona kummituksena, vaan kunnioitettuna ja luottamusta nauttivana

Kristillisestä hoitotyöstä elämäura

Keväällä 1881 ystävä, diakonissa Charlotta Wettersten tiedusteli Linalta, olisiko tällä kiinnostusta ryhtyä Diakonissalaitoksen johtajattareksi Helsinkiin. Vakituista johtajatarta ei nimittäin ollut ollut kuuteen vuoteen, vaan tehtävät oli jaettu. Tilanne oli toiminnan kehittämisen kannalta melko kestämätön. Linan nimi nousi esille siksi, että hänellä oli kokemusta sairaanhoidosta sekä heikoimmassa asemassa olevien auttamisesta kotikaupungissaan Oulussa. Hän oli naimaton, ja vanhempien kuoltua tulevaisuuden suunta tuli löytää.

Linan vastaus oli ehdoton ei; hän ei katsonut olevansa oikea henkilö tehtävään. Mutta kesän 1881 kokemukset saivat hänet muuttamaan mielipiteensä.

Linalla oli orastava kiinnostus diakoniatyötä kohtaan. Kesällä 1881 hän lähti ystävättärensä, opettaja Nanna Fogelholmin kanssa muutaman kuukauden pituiselle opinto- ja virkistysmatkalle Ruotsiin, Tanskaan ja Saksaan. Vierailukohteina olivat pääasiassa diakonissalaitokset. Matkan aikana kaksikko vieraili myös Kaiserswerthissä, jossa ensimmäinen diakonissalaitos oli aloittanut toimintansa noin puoli vuosisataa aikaisemmin (1836). Ratkaisevan vaikutuksen Linan tuleviin valintoihin teki kuitenkin Bielefeldtin diakonissalaitoksen toiminta sekä keskustelut Tukholman diakonissalaitoksen johtajan, pastori J. Bringin kanssa. Matkan aikana Linalle vahvistui tuleva suunta: hänestä tulisi diakonissa.

Sisareksi Tukholman Erstaan

Lokakuussa 1881 Lina myöntyi pyyntöön ryhtyä johtajattareksi Helsinkiin. Mutta sitä ennen hän halusi saada tehtävään riittävän koulutuksen. Hän aloitti Tukholman Erstan diakonissalaitoksen oppilaana marraskuussa.

”En voi muuta, minun täytyy pitää Helsingistä tullutta kutsua Jumalan vastauksena rukouksiin,… enkä rohkene tehdä vastoin Jumalan tahtoa”.

Sisar Lina otettiin koesisareksi 28.1.1883 ja diakonissaksi hänet vihittiin toukokuussa 1883. Vihkimyksen jälkeinen kesä kului sairaalatyössä Ruotsissa.

Diakonissalaitos saa viimeinkin johtajattaren

Työ Helsingissä alkoi syyskuussa 1883. Laitos toimi tuolloin Katajanokalla. Aivan tuntemattomaan taloon sisar Lina ei tullut, sillä kesällä 1882 hän oli toiminut diakonissa Cecilia Blomqvistin kesälomasijaisena. Sisar Cecilia oli kantanut suurimman vastuun jaetusta johtajattaren pestistä.

Sisar Linan aloittaessa johtajattarena sisarkunnan koko oli 11:  vihittyjä diakonissoja oli kahdeksan, yksi koesisar ja kaksi oppilasta. Ylilääkäri Oskar Heikel johti 20-paikkaista sairaalaa. Sen paikkaluku tulisi nousemaan vielä loppuvuoden 1883 aikana 25-30:een kun ylilääkärinä aloitti M. W. af Schultén. Kolmikerroksessa rakennuksessa oli myös pieni lastenkoti, jota laitos oli ylläpitänyt vuodesta 1868 alkaen.

Johtokunnan puheenjohtajana toimi teologian professori Herman Råbergh. Laitoksen perustaja Aurora Karamzin oli edelleen johtokunnan jäsen.

Lina totesi Diakonissalaitoksen taloudellisen tilanteen hyväksi ja piti ompeluseurojen toimintaa lupaavana. Ne huolehtivat pitkälti laitoksen tarvitsemista tekstiileistä ja kalusteista. Suurena puutteena Lina sen sijaan koki kasvatuksen; oppilaat saivat hyvin niukasti kasvatusta kutsumuksensa tueksi sekä hoitajalta edellytettyihin taitoihin. Lisäksi oppilaiden ja oppilaaksi hakevien määrä oli pieni: diakonia-aate ja diakoniatyö olivat vielä melko tuntemattomia Suomessa. Näin ollen seurakuntiin ei ollut mahdollista lähettää sisaria. Mutta näihin puutteisiin oli tuleva muutos.

Kasvattaja

Sisar Linalle oli sydämen asia, että sisaret saisivat hyvät valmiudet monipuoliseen ja vastuulliseen tehtävää ja noudattaisivat apostolien kehotusta:

”Kaikki, mitä teette, se tehkää sydämestänne, niin kuin Herralle eikä ihmisille”.

Aloittaessaan johtajattarena 1883 hän kiinnitti huomiota kasvatuksen puutteelliseen tasoon – oppilaat saivat opetusta hyvin vähän. Yhdessä ylilääkäri M. W. af Schúltenin kanssa Lina ryhtyi kehittämään  opetusta, erityisesti koskien sairaanhoitoa. Lina laati opetuksen tueksi käsikirjoituksen sairaanhoidon teoriasta. Se pohjautui pitkälti pohjoismaiseen lähdekirjallisuuteen ja lääkärien luentoihin. Käsikirjoitus on maamme ensimmäinen sairaanhoidon opetukseen tarkoitettu materiaali. Se on kirjoitettu vahakantisiin vihkoihin ja niitä säilytetään Kansallaisrkistossa. Birgitta Geust ja Eeva Hurskainen kirjoittivat vihkojen sisällön puhtaaksi ja Diakonissalaitos julkaisi sen kirjana Sairaanhoidon teoria I-II vuonna 2014

Viestijä

Lina toivoi sisarten määrän kasvavan.  Mutta hän joutui pettymään ensimmäiset 10 vuotta. Kiinnostus diakonissan kutsumusta kohtaan oli laimeaa, oppilaiksi tulijoita oli vuosittain vain muutamia 1890-luvulle. Diakonia ja diakonissojen työ oli melko tuntematonta ja tästä kumpusi paljon ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä – toiminnan ja kasvun edellytyksiä oli vähän.

Johtajattarena Lina oli yksin ja työtä oli paljon. Lina halusi muutosta: laitos tarvitsisi myös johtajan kuten muissa samanlaisten periaatteiden mukaan toimivissa pohjoismaisissa laitoksissa oli. Päätoiminen johtaja keskittyisi ulkosuhteisiin ja johtajatar laitoksen sisäisiin. He olisivat sisarkunnan ”isä” ja ”äiti”.

Johtokunnan puheenjohtaja Herman Råbergh toimi oman luottamustehtävänsä ohella johtajana, mutta ratkaisu ei ollut kestävä. Ei varsinkaan vuoden 1892 jälkeen kun Råbergh valittiin Porvoon piispaksi. Uusi tehtävä vei aiempaa enemmän hänen aikaansa ja asuinpaikkakin muuttui Helsingistä Porvooksi.

Muutos alkaa toteutua

1890-luvulla asiat alkoivat muuttua myönteiseen suuntaan. Lina sai toivomansa työparin loppuvuodesta 1893, jolloin Pitkämäen tehdasyhdyskunnan pappina toiminut Carl Gustaf Olsoni kutsuttiin diakonissalaitoksen johtajaksi. Hän tulisi toiminaan johtajana seuraavat kuusi vuotta ja hänen jälkeensä valitut johtajat olisivat pappeja.

Johtokaksikko jakoi yhteisen käsityksen siitä, että diakoniatoiminnan elinehtona oli tietojen levittäminen tästä työstä yleisön keskuuteen. Oppilaaksi haluaville oli painettu jo 1880-luvulla pieni esite ”Tiedonantoja”, joka sai nyt sai uuden ja parannetun muodon. Lisäksi tietoa jaettiin lehden ja kirjojen muodossa.

Oma lehti

Lina ja Olsoni perustivat aikakauslehti Från Diakonisshuset / Viesti Diakonissalaitokselta välittämään tietoa diakoniasta ja Diakonissalaitoksen toiminnasta. Joulukuussa 1893 julkaistiin näytenumero ja seuraava vuonna aloitettiin säännöllinen, kuukausittainen julkaisu. Esikuvana oli ruotsalainen lehti Människovännen.

Lehden viimeinen numero julkaistiin vuonna 2017. Sen julkaisuhistoriassa oli muutama katkos; Diakonissalaitos julkaisi kumppaneiden kanssa lehteä Betania 1903–1925 ja Diakonia-lehteä 1960–1965.

Sisarsiteitä kirjeitse

Muualla Suomessa työskenteleville harvalukuisille sisarille ryhdyttiin kirjoittamaan kiertokirjeitä vuodesta 1894 alkaen. Kiertokirjeet olivat sen ajan sisäistä viestintää; oman toiminnan ohella kerrottiin siihen vaikuttavista ympäristön tapahtumista, joilla saattoi olla vaikutusta laitoksen toimintaan. Lina kirjoitti sisarille myös henkilökohtaisia kirjeitä – näin hän noudatti säätyläisten elämäntapaa, johon kuului sosiaalisten suhteiden ylläpito kirjeiden välityksellä. Hän odotti kirjeisiinsä vastauksia, mutta joutui usein pettymään. Monilla sisarilla ei ollut muodostunut kirjeiden kirjoittamisen perinnettä, eikä harjaannusta kirjoittamiseen. Myös aika saattoi olla esteenä; työ vei suuren osan vuorokauden käytettävissä olleista tunneista. Kirjeperinne jatkui yli sata vuotta, joulukirjeiden perinne vielä pidempään.

Uusi, moderni toimitila

Diakonissalaitoksen perustajan Aurora Karamzinin kannustamana ryhdyttiin 1890-luvun alkupuolella suureen rakennushankkeeseen. Sairaalan potilaspaikoilla oli kysyntää ja sisarkodille tarvittiin lisää tilaa. Niitä kumpaakaan ei ollut silloisessa toimipaikassa Katajanokalla. Diakonissalaitoksen uudisrakennus valmistui vuonna 1897 Eläintarhaan (nykyisin Kallio). Kokonaisuuteen kuului oma kirkko, Sisarkoti ja sairaala. Sairaala oli Suomen modernein, Sisarkoti viihtyisä ja rakennusta ympäröivä tontti tarpeeksi suuri tuleville tarpeille.

Toiminnan nouseva kasvusuunta

Lina Snellman kuoli 14.8.1924. Diakonissalaitoksen toiminta oli moninkertainen verrattuna ajankohtaan 40 vuotta aikaisemmin, jolloin hän aloitti pitkän johtajatarkautensa.

Sisarkunnan koko: 265 sisarta, joista 145 diakonissaa, 86 koesisarta ja 34 oppilasta.
Lääkärikunta: 13

Diakonissalaitoksen omat työmuodot

Diakonissojen kasvatus, sairaala sekä lastenkodit Espoon ja Helsingin maalaiskunnissa (Pitäjänmäki) ja virkistyskoti Kotivalli Sipoossa.

Työmuodot laitoksen ulkopuolella

Seurakuntatyö 70 seurakunnassa

Kaupunkilähetys Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Porvoossa
Kunnallinen sairaanhoito Helsingissä ja Turussa
Köyhäinhoito Helsingissä ja Karkussa (tarkastaja)

Tehtaiden sairaanhoito Kaukaalla ja Hyvinkäällä
Kaupunkien sairaalat Hämeenlinnassa, Loimaalla, Jalasjärvellä

Leprasairaala Orivedellä
Keuhkotautiparantola Vöyrillä, Kauhajoella, Porvoossa ja Turussa

Lastenkodit: Helsingin kaupunkilähetys, Fredriksberg, Turun kaupunkilähetys ja Kuopion maaseurakunta

NNKY:n lähetystyö Pariisissa ja Inarissa
Erkkylän kartanon vanhain palvelijain koti
Helsingin Kaupunkilähetyksen naistyösiirtola