”Mulle toivo on itseni rakastamista”

Fanny, 26, Helsinki:

Fanny aloitti päihteiden käytön 13-vuotiaana. Hän kertoo rakastuneensa päihteisiin ensi silmäyksellä ja niistä tuli nopeasti koko hänen maailmansa. ”En ollut kokenut aitoa rakkautta. Sain päihteistä lämpöisen halin ja turvaa, joita kaipasin.”

Kun alfa-PVP tuli kavereiden kautta mukaan kuvioihin, Fanny jäi aineeseen koukkuun heti ensimmäisestä kokeilusta. ”Alfa-PVP:stä tuli niin euforinen ja hyvä olo, että halusin kokea sen heti uudelleen. Hain huippua aina, kerta toisensa jälkeen, mutta en sitä enää ikinä saanut.”

”Alfa-PVP:tä ei kuuluisi kutsua peukuksi. Leikittelevä nimi antaa kuvan, ettei se olisi niin vaarallista ja koukuttavaa kuin mitä se oikeasti on.”

Fanny rakastui alfa-PVP:hen ja antoi sille kaikkensa, saamatta koskaan mitään takaisin. Käyttö muuttui nopeasti hallitsemattomaksi ja elämä maailmanlopun meiningiksi. Ihmiset, terveys ja varoitukset menettivät merkityksensä. Harhat saivat hänet uskomaan, että läheisetkin halusivat satuttaa häntä. Edes se, että hän oli lähellä kuolla alfa-PVP:n aiheuttamaan verenmyrkytykseen, ja hänen äitinsä kertoi suunnitelleensa jo hänen hautajaisensa, ei saanut Fannya lopettamaan käyttöä.

”Luulin pitkään olevani kuolematon. Vasta kun sydämeni vajaatoiminta alkoi oireilla pahemmin, jalkani eivät enää kantaneet ja mulla oli vaipat jalassa, tajusin tarvitsevani apua, jos halusin elää.” Fanny hakeutui avun piiriin, pääsi katkolle ja kuntoutukseen ja alkoi rakentaa elämää, jossa päihteille ei ollut enää tilaa.

Tänä päivänä Fanny elää onnellista elämää terveenä ja irti huumeista. Yksinäisyyden pelko on väistynyt. Hänellä on ympärillään ihmisiä, joihin hän voi luottaa. Hän tuntee itsensä paremmin ja tietää vihdoin myös, miltä aito välittäminen ja rakkaus tuntuvat. Muistona alfa-PVP:stä hänellä on kuitenkin yhä reikä sydämessä ja tulevaisuudessa edessä sydänleikkaus.

”Olen nyt niin paljon onnellisempi! Tiedän, että jos alkaisin käyttää uudelleen, kuolisin. En halua kuolla. Liian paljon hienoja asioita jäisi kokematta ja tekemättä.”

Emmi, 23, Helsinki:

Emmi oli masentunut jo alakoulun viimeisillä luokilla. Kotona oli vaikeaa, ja se näkyi koulussa ja hänen käyttäytymisessään. Häirikkötytön rooli ja jatkuvat ”yrittäisit edes” -huomautukset söivät uskoa omaan arvoon. Hän aloitti päihteiden käytön 13-vuotiaana hakien niistä lohtua ja hengähdystaukoa jatkuvasta pahasta olosta. ”Jo silloin käytin kaikkea ja paljon siinä toivossa, että kuolisin.”

Päihteet veivät luonteeltaan kilttiä ja läheisiään rakastavaa Emmiä yhä kauemmas siitä, mitä hän sisimmässään kaipasi: turvaa, rakkautta ja nähdyksi tulemista. ”Halusin saada pään mahdollisimman sekaisin päästäkseni pakoon omaa paskaa elämääni.”

”Halusin saada pään mahdollisimman sekaisin päästäkseni pakoon omaa paskaa elämääni.”

Ensimmäistä suonensisäistä alfa-PVP:n käyttökokemusta hän kuvaa traumaattiseksi. ”Se oli hirveää. Kaikki äänet tunkeutuivat aivoihini, olin harhainen ja näin hallusinaatioita, pitelin päätäni ja itkin. Lopulta tipahdin. Päätin, etten enää ikinä koske siihen aineeseen.”

Toisin kävi. Jo seuraavana päivänä hän haki ainetta lisää, koska ”oli pakko”. Alfa-PVP ei tarjonnut lohdutusta, vaan syöksi Emmin entistä syvemmälle vaaralliseen päihdemaailmaan. Hän kärsi psykoottisista oireista, pelkotiloista ja vainoharhoista, jotka jatkuivat kuukaudesta toiseen. ”Peukku sai ajattelemaan, että mitä vaan voi tapahtua. Ja kyllä niissä piireissä tapahtuikin. Pelkäsin jopa omaa äitiäni.”

Lopulta Emmin pysäytti se, että hän joutui hyvin huonossa kunnossa sairaalaan. Hän oli pettynyt, ettei ollut vieläkään kuollut. Päihteiden käyttöön tuli tauko pakosta. Heräsi ajatus mahdollisuudesta toisenlaiseen elämään. Monet päihdetyöntekijät ja sosiaalityöntekijät olivat vuosien ajan vakuuttaneet Emmille, että hänkin pystyisi raitistumaan. Pikku hiljaa hän alkoi itsekin uskoa siihen, että elämä voisi olla muutakin kuin päihteiden käyttöä.

Emmi alkoi opetella rakastamaan itseään, laskemaan muureja ja rakentamaan todellisia ystävyyssuhteita. Urheilusta tuli sijaisaddiktio, jolla hän muutti oman identiteettinsä. 

”Ajattelin, että olen urheilija. Se antoi voimaa käsitellä asioitani. Kuntoutuksessa hakeuduin vertaistukiryhmiin ja käyn niissä vieläkin. Vertaistuki ja jälkihuolto ovat olleet ratkaisevia raitistumiselleni.”

Tänä päivänä Emmi on ollut jo useita vuosia irti huumeista, ja nauttii tavallisesta arjesta perheensä ja ystäviensä kanssa.”Mulle toivo on itseni rakastamista. Se on ollut mulle tosi vaikeaa. Olen saanut paljon apua ja tukea, ja koen, että nyt pystyn siihen. Nykyään ajattelen, että olen tärkeä. Välitän itsestäni. Kama ei ole se, mitä haluan.”