Apu tavoittaa parhaiten siellä, missä ihmiset jo ovat – myös verkossa

Keskustelu palveluista lähtee usein siitä, miten ihmiset saisi palvelujen piiriin. Liian harvoin kysytään, pitäisikö palvelujen tulla sinne, missä ihmiset jo ovat.

Avun hakeminen ei ole yksinkertaista monellekaan meistä. Pyytäminen voi tuntua raskaalta, erityisesti jos taustalla on huonoja kokemuksia, useita aikaisempia yrityksiä saada apua tai tunne siitä, ettei kuulu mihinkään eikä ketään kiinnosta auttaa.

Tyypillinen ajatus on myös se, ettei voi riittävän huonosti, jotta voisi viedä avun joltain sitä enemmän tarvitsevalta. Ja siinä vaiheessa, kun lopulta voi ”riittävän huonosti”, ajatus siitä, että pitäisi lähteä fyysisesti jonnekin kertomaan tuntemattomalle tilanteestaan, voi tuntua liian suurelta askeleelta.

Yhteisössä tilanne on toisenlainen. Kun on jo paikassa, jossa on muita ihmisiä, kynnys vastaanottaa tukea madaltuu. Yhteisö voi kannatella silloin, kun omat voimat eivät riitä, joskus jopa niin, että apua pyydetään yhdessä. Olemme saaneet yhteisöömme mukaan myös eri alojen ammattilaisia juttelemaan erilaisista aiheista kuten esimerkiksi pakko-oireisista häiriöistä, joista osallistujamme ovat halunneet tietää lisää.

Turvaverkko voi löytyä yllättävästä paikasta

Kaikilla ei kuitenkaan ole turvaverkkoa lähellä. Silloin se voi löytyä yllättävästä paikasta, vaikka verkosta. Digitalisoituvassa yhteiskunnassa suuri osa ihmisten arjesta tapahtuu verkossa. Silti tuki nähdään usein edelleen ”oikeana” vasta silloin, kun se tapahtuu kasvotusten. Mutta jos ihminen kokee olonsa turvalliseksi juuri verkossa, miksi sieltä saatu tuki olisi vähemmän todellista?

Monelle verkko on paikka, jossa uskaltaa olla ensimmäistä kertaa vuosiin osa yhteisöä.

Verkossa riskit kokea häpeää, ulkopuolisuutta ja hylkäämistä eivät tule samalla tavalla kasvoille kuin kasvokkaisissa kohtaamisissa.

Palvelujärjestelmän rajat eivät vastaa nykypäivää

Palvelujärjestelmässä on edelleen rajoja, jotka eivät vastaa tämän päivän todellisuutta. Alle 30-vuotiaille nuorille on tarjolla matalan kynnyksen yhteisöllisiä palveluja, ja palvelut ainakin pyrkivät menemään myös sinne missä nuoret ovat. Kun tämä maaginen raja ylittyy, tuki muuttuu usein diagnoosiperusteiseksi tai katoaa kokonaan.

Ikä ei kuitenkaan ratkaise sitä, tarvitseeko ihminen yhteisöä ympärilleen ja tukea matalalla kynnyksellä, helposti tartuttavassa muodossa, sopivalla hetkellä ja sellaisessa ympäristössä, jossa sen vastaanottaminen tuntuu mahdolliselta.

30-vuoden rajapyykin ylittäessään ihminen voi myös havahtua uudella tavalla avuntarpeeseensa, juuri silloin kuin ovet ovat jo menneet kiinni.

Ajat ovat muuttuneet. Yhä useampi ihminen elää, opiskelee, työskentelee ja kohtaa muita digitaalisissa ympäristöissä. Eikö siis myös tuen pitäisi pystyä siirtymään paikkaan, jonne ihmisetkin ovat siirtyneet? Uudet ajat vaativat uusia ratkaisuja ja uusia rajapylväitä. Verkossa on kyllä toimijoita, jotka tuntevat toimintaympäristöt ja ovat valmiita ottamaan kopin meidän yhteiskuntamme syrjäytymisongelmista.

Jos haluamme tavoittaa ihmisiä, jotka ovat jäämässä tai jääneet yksin, meidän täytyy kysyä itseltämme yksinkertainen kysymys: Olemmeko valmiita tulemaan vastaan sinne, missä ihmiset jo ovat? Kokemustemme mukaan se on toimivaa, ja arvelemme sen olevan myös kustannustehokasta.

Kirjoittaja Ville Manninen työskentelee Verkkoon kadonneet -hankkeessa. Kirjoittamiseen on osallistunut myös verkkoyhteisön jäseniä. Verkkoon kadonneet on osa Setlementti Tampereen toimintaa.

Lue lisää Verkkoon kadonneet -hankkeesta Setlementti Tampereen sivuilta