Tuomas löysi polun takaisin yhteiskuntaan

30-vuotiaan Tuomas Jalosen nuori aikuisuus sisälsi vuosien syrjäytyneisyyttä ja pitkäaikaistyöttömyyttä.

”Elämänkuva oli hyvin negatiivinen. En liikkunut tai huolehtinut hyvinvoinnistani. Elämä oli yksinäistä ja koin olevani näkymätön”, Tuomas Jalonen kuvailee.

Hän koki sosiaalista ahdistuneisuutta, lamauttavaa jännitystä ja masennusta, joiden vuoksi sosiaaliset kanssakäymiset olivat vaikeita.

”Jännitys aiheutti sitä, että ei tullut lähdettyä mihinkään. Vaikka joku asia olisi kiinnostanut, jännitys vei voiton ja päädyin olemaan kokeilematta uusia asioita”, Tuomas kertoo.

Kierre lisäsi huonoa oloa, eikä sitä osannut purkaa.

”Koin olevani hyödytön ja ettei minulla ollut väliä kenellekään, yhteiskunnalle tai muille ihmisille.”

Lue myös: Yhteiskunta ei kestä näkymättömyyttä

On ollut tärkeä päästä puhumaan asioista

Tuomas Jalonen löysi tiensä Näkymättömät-ohjelman kahteen toimintaan Turussa. Miehiä auttavaan Ulkokehän Miehet -toimintaan hän löysi Ohjaamon kautta.

”Oli todella tärkeä siinä kohdassa päästä puhumaan asioista varsinkin näin miehenä. Ei ole kovin suomalaista puhua asioista avoimesti, mutta purkaminen oli tärkeää.”

Tuomas kertoo, että puhumisen kautta myös itseluottamus kasvoi. Hän alkoi kokea, että onkin riittävä ja pystyy tekemään asioita. Ulkokehän Miesten työntekijän kautta Tuomas sai vinkin Turussa toimivasta iltaolkkarista yksinasuville.

Keskusteluapu, iltaolkkaritoiminta ja vapaaehtoistyö ovat lisänneet Tuomaksen itsevarmuutta. Hän on saanut uusia ystäviä, onnistumisen kokemuksia ja tunteen siitä, että on riittävä sellaisena kuin on.

”Olen huomannut, ettei ole mitään jännitettävää ja että muutkin ihmiset ovat samanlaisia, heitäkin jännittää välillä ja silti he pystyvät olemaan ja osallistumaan.”

Positiivisista kokemuksista on käynnistynyt hyvän kierre.

”Olen saanut käsiteltyä itseäni vaivanneita asioita ja olo on helpottunut huomattavasti. Olen löytänyt kavereita ja yhteisöllisyyden tunteen.”

Muutos tapahtui lopulta nopeasti

Kun muutos alkoi, se tapahtui nopeasti. Tuomas kuvailee, että puolentoista vuoden aikana on tapahtunut paljon.

”Nyt pystyn olemaan valokeilassa, puhumaan yleisöjenkin edessä ja lähtemään uusiin porukoihin mukaan. Vaikka jännitystä on edelleen, suhtaudun siihen nyt eri tavalla: se tarkoittaa vain sitä, että tämä on tärkeä asia, mutta jännitys ei estä minua enää”, hän kuvailee.

Jos Tuomas ennen vietti paljon aikaa yksin, nykyään elämään kuuluu myös liikuntaa ja sen kautta löytyneitä ystäviä.

Vastoinkäymiset eivät ole enää esteitä vaan oppikokemuksia

Tuomas kokee nyt olevansa paljon onnellisempi ja iloisempi. Vastoinkäymisetkään eivät haittaa, vaan niistä pystyy oppimaan.

Onnistumiset ja positiivisuus ovat ruokkineet itseään. Tulevaisuudentoiveitakin on. Tuomas toivoo lähtevänsä opiskelemaan, saavansa pysyvän työpaikan ja merkityksellisen parisuhteen. Hän korostaa, että hankkeiden toiminnasta saatu tuki muutti hänen elämänsä suunnan.

Jos vanha malli olisi jatkunut enkä olisi saanut apua, olisin varmasti vähintäänkin kadulla.

”Nämä hankkeet ovat pelastaneet minut, ja ne pystyvät pelastamaan myös muita.”

Onnistumisen kokemukset ovat ruokkineet onnistumisia

Vaikka aiheet voivat tuntua häpeällisiltä, Tuomas kokee, että omana itsenään puhuminen ja avoimuus on ollut vaikuttavaa. Näistä esimerkki oli Vamoksen ”polku töihin”-hankkeessa kokemusasiantuntijavieraana oleminen, jossa hän pääsi kertomaan samantyylisessä tilanteessa oleville nuorille omia kokemuksiaan ja oivaluksiaan siitä, miten jännittämisestä ja sosiaalisesta ahdistuneisuudesta voi päästä eteenpäin.

”Oli yllättävää havaita, kuinka paljon nuoret halusivat kysyä minulta lisää ja uskalsivat myös jakaa omia kokemuksiaan kuunneltuaan minua”, Tuomas Jalonen kertoo.

Lisäksi hän oli saman hankkeen päätöstilaisuudessa lavalla haastateltavana työllisyys- ja sosiaaliammattilaisista koostuneen yleisön edessä. Jalonen on myös ottanut aiheita esiin uusien tuttavuuksiensa kanssa, jos on huomannut heissä esimerkiksi jännitystä.

”Yleensä he ovat rentoutuneet ja rohkaistuneet kokiessaan, että ymmärrän heitä ja että seurassani on turvallista olla oma itsensä.Uusien asioiden kokeileminen on pelottavaa, mutta se palkitsee lopulta. Olin täysin eristäytynyt yhteiskunnasta, ja nyt puhun luonnollisesti näistä asioista. Olen ylpeä siitä, että avoimuus lisääntyy ja niistä keskustellaan yhteiskunnassa.”

Tuomas kertoo oppineensa olemaan armollinen itselleen. Kaikkeen ei tarvitse pystyä heti, vaan voi edetä pikkuhiljaa.

”En koe enää olevani näkymätön, vaan kuulun joukkoon.”

Teksti ja kuvat: Siiri Pohjoinen