Lopulta kyse on pienistä hetkistä: NeuroPoP-hanke tukee neuropiirteisiä nuoria

Teen Oulun Vamoksessa valmentajan työtä neuropiirteisten 18-35-vuotiaiden henkilöiden kanssa. NeuroPoP-hankkeemme aikana keräämme yhä laajemmin tietoa siitä, miten pääsisimme kohti tasavertaisempaa ja neuroturvallisempaa ympäristöä, yhteisöä ja oikeutta olla yksilö.

Maskaaminen, eli omien luonnollisten piirteiden peittäminen tai muokkaaminen ympäristön odotuksiin sopeutuakseen nousee yksilövalmennuksessamme vahvasti esille. Miltä tuntuu elää tunteessa, jossa peität jatkuvasti itsestäsi kaiken luontaisen?

”Kun joudun maskaamaan, tuntuu kuin valehtelisin itselleni”

”Autistisena ihmisenä on välillä todella vaikea elää tässä yhteiskunnassa.

Tuntuu siltä, että ihmisillä on hyvin selkeä näkemys, miten tietyissä tilanteissa kuuluisi käyttäytyä ja tuntea. Itse en aina luonnostaan pysty täyttämään sitä ihannetta. Olen oppinut muilta ihmisiltä, miten olla sosiaalisissa tilanteissa yhteiskunnan hyväksymällä tavalla. Esimerkiksi tilanteet, joissa minun odotetaan reagoivan empaattisesti, ovat vaikeita. Yritän niissä tilanteissa näyttää empatiaa, vaikka se ei tule minulta luonnostaan. Haluan välttää sitä, ettei kukaan katso minua kieroon.

Maskaaminen tulee minulta aivan automaattisesti ja tiedostamatta. Kun joudun maskaamaan, tuntuu kuin valehtelisin itselleni. Kaikki me varmasti haluamme sosiaalisia suhteita elämässä. Niiden ylläpitäminen on vain yksinkertaisesti helpompaa maskaamalla. Olen tiedostanut, että jos olen täysin oma rehellinen itseni, suurin osa ihmissuhteistani ei todennäköisesti tulisi onnistumaan. Maskatessa en voi olla täysin oma itseni. Jos olisin, minua varmaan pidettäisiin kylmänä tai pahana ihmisenä.

Toisaalta osaan olla myös suorasanainen ja uskallan sanoa mielipiteeni.  Nykyään olen sen ikäinen, ettei minua enää kiinnosta muiden hyväksyntä. En ole täällä miellyttämässä ketään – kenenkään meistä ei pitäisi olla.”

Askel kerrallaan kohti aidompaa itseä

Vaikka yhteiskunta muuttuu, tarve tulla hyväksytyksi ja kokea kuuluvuutta on olemassa aina. Se on meidän perustarpeemme. Nykypäivänä puhutaan paljon siitä, että meillä on yhä enemmän mahdollisuuksia olla omia itseämme. Erilaisuutta hyväksytään paremmin. Silti työssäni neuropiirteisten nuorten parissa näen usein, että moni ei enää täysin erota, missä menee raja oman itsen ja opitun sosiaalisen roolin välillä. Silloin kuormaa ei aiheuta vain elämä itse, vaan jatkuva ponnistelu vastata ympäröivän maailman odotuksiin.

Tuomitsemisesta ja ennakko-odotuksista vapaaseen maailmaan on vielä matkaa.

Ehkä muutos parempaan voisi alkaa siitä, että oppisimme hyväksymään itsemme.

Maskin pois heittäminen kerralla olisi useimmille liikaa. Siksi sen purkamista kannattaa tehdä askel ja pala kerrallaan. Vamoksessa opettelemme tunnistamaan omaa arvoa ja erilaisia tapoja olla vuorovaikutuksessa, sekä myös niitä ajatuksia, jotka ovat alun perin saaneet nuoren piilottamaan aidon itsensä. Pikkuhiljaa rohkeus tuoda esiin omaa itseään siirtyy myös valmennuksen ulkopuolelle ja arkipäivän kohtaamisiin.

Toiveena rakentavammat kohtaamiset

Vuorovaikutus on aina kaksisuuntaista. Siksi kaikkien olisi tärkeää tutkiskella sitä, miten me itse vuorovaikutamme. Ymmärrämmekö esimerkiksi erilaisia vuorovaikutusttamisen tapoja? Usein emme mieti omaa tapaamme toimia, vaan keskitymme tulkitsemaan ja reagoimaan vastapuolen sanoihin ja eleisiin. Siksi väärinymmärryksiä syntyy helposti. Silti niiden myöntäminen ääneen tuntuu yllättävän vaikealta.

Tätä samaa näkyy myös arjen ohjeistuksissa ja kohtaamisissa: kaikki eivät vastaanota tietoa samalla tavalla, mutta se ei aina näy ulospäin. Kun joku jää epäselvyyden kanssa yksin, hän voi alkaa kokea olevansa vääränlainen, vaikka kyse olisi vain erilaisesta tavasta hahmottaa asioita.

Siksi työ, jota Vamoksessa nuorten parissa teemme, ei ole vain yksilön tukemista vaan myös ympäristön muuttamista.

Tavoitteena on rakentaa kohtaamisia, joissa ihmiset tulevat nähdyiksi ja hyväksytyiksi sellaisina kuin ovat, ja joissa vuorovaikutus olisi selkeämpää, inhimillisempää ja vähemmän kuormittavaa kaikille.

Lopulta kyse on pienistä hetkistä. Vaikka emme voi tehdä maailmasta täydellistä, yksikin aito ja ymmärretty kohtaaminen voi muuttaa paljon. Mitä sinä voisit tehdä, jotta seuraava kohtaaminen olisi hieman helpompi toiselle?

Kirjoittaja Elina Kipinä työskentelee Vamos Oulun NeuroPoP-hankkeen valmentajana. Kokemuksiaan tekstissä jakanut nuori on mukana hankkeen toiminnassa. 16. kesäkuuta vietetään kansainvälistä Neurodivesrity Pride -päivää, joka juhlistaa neuromoninaisuutta.