Elena Dima: “Joskus mietin, kirjoittaako toimittaja asian niin kuin olen sanonut”

Minua on haastateltu kahdeksan vuoden aikana muutaman kerran. En muista medioiden nimiä, mutta osa niistä on koko ollut hyvin isoja ja laajalle levinneitä juttuja. (Myöhemmin käy ilmi, että ainakin Helsingin Sanomat, Helsingin Uutiset ja YLE ovat haastatelleet häntä.) Olen päätynyt juttuihin niin, että olen ollut Hirundossa tai muualla, mistä toimittajat ovat kyselleet haastateltavia. Tai on kysytty vapaaehtoisia. Kaikki eivät halua kertoa elämästään, minä olen suostunut. Mutta jos joku tulisi kadulla kyselemään, en kertoisi. Täytyy olla luotettavia ihmisiä, joiden kautta kohtaaminen tapahtuu. 

Toimittajat ovat hyvin suorapuheisia: suoraan asiaan. Kysymykset tulevat napakasti, ne ovat aina samat kysymykset: mikä on tilanteeni täällä Suomessa, mikä on tilanteeni kotimaassani Romaniassa. He ovat joka kerta kohdanneet minut kauniisti ja hyvin.

Täytyy kuitenkin sanoa, ettei aina ole helppoa toistella samoja asioita, jotka satuttavat minua.

Kuten hyvin henkilökohtaisia asioita lapsistani, joita en ole nähnyt aikoihin ja joiden vuoksi olen täällä. En voi puhua heistä vieraille ihmisille. Joudun sanomaan joskus tulkkina toimivalle, etten pysty näistä asioista puhumaan. Joskus mietin, miksi he kysyvät sellaista; kuin pitäisi puhua ihmisestä, jonka olisi juuri menettänyt. Se on hyvin stressaavaa, eikä siitä jää itselle paljon. 

Kerran minua haastateltiin, kun nukuin hylätyssä, kylmässä talossa ja olin loukannut jalkani. Silloin tuntui turhauttavalta kerrata, miten asiat ovat. Ajattelin silloin, että toimittaja voisi vaikuttaa asioihin enemmän kuin minä. Enhän minä ole siis mikään asiantuntija, vaan ihan tavallinen ihminen – kerron mitä minulle vain tulee mieleen. Olen ymmärtänyt, että nämä toimittajat haluavat haastatella useita erilaisia ihmisiä ja kuulla heidän kokemuksiaan, niin he osaavat sitten paremmin kuvata niitä ihmisille. Minun kokemukseni on, että he ovat halunneet yrittää ymmärtää minua. Eikä minua varsinaisesti ärsytä, että kysymykset ovat aina samoja: samahan se olen minäkin! 

Joskus mietin, aikooko toimittaja kirjoittaa asian niinkuin olen sanonut, vai muotoileeko hän oman tulkintansa asiasta – ja jos oman tulkinnan, kuinka hän voi tietää, vastaako se sitä, mitä olen tarkoittanut, tai miltä minusta tuntuu. En ole koskaan saanut lukea juttuja etukäteen, en tosin ole sitä ymmärtänyt itse kysyäkään. Valmiin jutun olen saanut lukea, jos olen pyytänyt jonkun sen minulle kääntämään. Olisi tietenkin hienoa saada vaikka itselle valokuvia, joita on otettu jutun tekemisen yhteydessä, jos niitä esimerkiksi voisi toimituksessa joku minulle printata.

Minähän olen tottunut olemaan valokuvissa; olen kuin paraskin poseeraaja, tai kuin elokuvissa. Minä vain pyörin ja touhuan, ja muut katsovat minua ja kuvaavat. 

Voiko journalismi muuttaa maailmaa tai tarttua ongelmiin? Varmaankin, mutta minusta se vaatisi toimittajilta pidempiaikaista sitoutumista asioihin, tutkimista, paneutumista. Joskus esimerkiksi minusta on tehty juttu, jossa pienet, oikeastaan aika mitättömät toivonpilkahdukset esitettiin suurina kehityskulkuina: vaikka oikeasti tilanteeni oli seuraavan viikon päästä ihan samanlainen. Kukaan ei palannut kysymään, miten tilanne on kehittynyt, miten kävi, Ja sama varmasti isompien ongelmien suhteen: niiden kanssa pitää jaksaa taistella pitkään. Perehtyä ja kysyä vaikeita kysymyksiä. 

Kerran kun minua haastateltiin, juttu kertoi minusta, mutta kuvassa oli toinen Hirundossa asioiva ihminen. Se tuntui erikoiselta: kuin olisimme samaa porukkaa tai samassa tilanteessa, meidät saa sotkea toisiimme. 

Kerran, kun Helsingin Sanomat teki jutun, mainitsin siinä, ettei minulla ole talvikenkiä. Sen myötä tuli kenkälahjoitus. Eli tämmöisessä pienessä mittakaavassa media voi vaikuttaa yhden naisen kohdalla näin. Mutta kysymykset ovat paljon isompia, eikä niitä voi ratkoa kertomalla pelkkiä surullisia tarinoita. Ja haluan korostaa, että kenkälahjan saaminen tapahtui yhden kerran, enkä ole muuten saanut haastatteluissa olemisesta erityistä etua. Sehän on sellainen asia, mitä monet täällä luulevat: jos joku on ollut lehdessä, hän on verkostoitunut ja rikastuu. Se herättää porukassa kateutta ja juoruja. Ja on kyllä monia, jotka haluaisivat olla uutisissa; jotkut vähän epätoivoisestikin ajattelevat, että se voi avata jotakin ovia. Itse en ole sellaista kuvitellut. 

Oma suhteeni journalismiin on etäinen. En lue mitään medioita enkä seuraa niitä. Katson YouTubesta elokuvia. Ja pääosa ajasta menee tietenkin toimeentulon keräämiseen.

Tekstin on kirjoittanut Diakonissalaitoksen työntekijä Marjaana Toiviainen Elena Diman haastattelun perusteella vuonna 2021 työpajaan, jossa käsiteltiin Itä-Euroopan romaneita kuvaavia mediarepresentaatioita.